Jarkko Ahola & My Way

Aikoinaan kun Jarkko Ahola esiintyi Teräsbetoni- yhtyeensä kanssa Euroviisuissa, tunsin lähinnä kiusallista myötähäpeää. Silloin pidin sankariheviä vain naurettavana ilmiönä ja nuorten miesten kukkoiluna, ja Aholaa varsinaisena rokkikukkona. No sittemmin ovat ajatukseni muuttuneet, ja niin on muuttunut Aholakin. Hän on laajentanut omaa repertuaariaan ja uskaltautunut em. genren ulkopuolelle. Kuten yleensä aina, rohkeus palkitaan myöhemmin. Onkin ollut mielenkiintoista seurata Aholan kehittymistä laulajana ja esiintyjänä. En ole aikaisemmin nähnyt miestä livenä, joten Kajaanin Kaukametsän salissa näkemäni ja kuulemani My Way-konsertti oli minulle ensimmäinen kerta.

Ennen kuin bändi aloittaa ja tähti saapuu lavalle, kuuluu kaiuttimista aluksi vakavalta vaikuttava tiedotus, missä kerrotaan että valokuvaaminen ja konsertin videoiminen ovat ankarasti kielletty. Pian selviää että tämä olikin vain vitsi, sillä tässä konsertissa saa ottaa vapaasti kuvia, kunhan se ei häiritse muita. Tämä alkutiedotus enteileekin koko konsertin läpi jatkunutta hyväntuulista virettä, mikä paistaa varsinkin Aholasta läpi koko keikan. Pitkätukkaisen heavymiehenkään ei siis tarvitse ottaa itseään liian vakavasti.

Konsertti sisälsi viisi erilaista osiota, joista ensimmäisen aikana kuultiin Elviksen ja Roy Orbisonin musiikkia. Ahola aloittaa Pretty Woman- kappaleella, joka on kaikkien tuntema, sekä sopivan letkeä ja reipas tempaisemaan heti yleisön mukaansa. Pari seuraavaa biisiä ei sen sijaan tehnyt itseeni sen kummempaa vaikutusta, ja niissä olikin vähän yliyrittämisen makua. I can’t stop loving you- sen sijaan oli hieno sovitus, varsinkin biisin alku missä Ahola lauloi pelkän kitaran säestyksellä. Sitä seurasi pari rajumpaa biisiä, ja sen jälkeen taas herkkä All by myself. Vaikka Ahola kertoikin löytäneensä oman herkän ja tunteellisen puolensa, tämä puoli jää silti konsertissa ohueksi. Olisin toivonut että hän olisi uskaltanut mennä siinä vielä pitemmälle. Ahola laulaa paljon korkealta ja kovaa, niin kuin hevimiehen imagoon kuuluukin, mutta itse nautin erityisesti hänen äänensä alarekisteristä, jossa on hienoja lämpimiä sävyjä, joita olisin halunnut kuulla enemmän.

Aholan spiikit olivat lyhyitä ja sopivan rentoja, mukavaa huumoria unohtamatta. Hän pysyi asialinjalla eikä yrittänyt vääntää mitään typeriä vitsejä vaan tässä konsertissa musiikki, mies ja ääni olivat pääosassa. Ahola leikittelikin omalla äänellään ja ilmiselvästi nautti siitä. Hän on löytänyt äänestään uusia sävyjä ja ulottuvuuksia, mikä kuului myös biisivalinnoissa. Ennen väliaikaa kuultiin vielä sikermä vauhdikkaampia kappaleita, mm. She is a little runaway ja Little Steven.

Puolen tunnin väliajan jälkeen seurasi Queen-osio, minkä aloitti I want it all- biisi. Seuraavaksi Ahola kertoi Radio Gagan- olevan bändille uusi biisi, mutta hyvin sekin sujui. Ahola & bändi esittivät vielä 90-luvulla radiossa paljon soitetun Queenin kappaleen Show must go on. Etukäteen olin odottanut eniten juuri Queenin biisejä, ja hienoinen pettymys olikin, ettei niitä kuultu enempää. Hyvin Ahola toki veti Queeninkin biisit, mutta legendaarisen Freddien Mercuryn tasolle ei kukaan toinen ole vielä yltänyt, eikä todennäköisesti kovin helposti ylläkkään.

Seuraavaksi kuullaan Aholan omaa tuotantoa, mikä on raskasta rokkia ja sitä kuuluisaa sankariheviä, sillä tämän miehen ” rinnassa hakkaa sydän metallin”. Tällä alueella Ahola on selvästi omilla juurillaan. Raskaan musiikkin välillä kuullaan pitkä, kaunis ja mystinen kosketinsoolo, mikä olikin ihanan virkistävä ja rauhoittava esitys. Kappaleesta tuli ihan mieleen ranskalaisen Michel Jarren musiikki, mitä kuuntelin 1990-luvulla. Biisin aikana Ahola kävi vaihtamassa jo toisen kerran vaatteita, ja astui viimeiseen settiin smokki päällään. Asu enteilikin loppuhuipennuksen hienoa ja mahtipontista sävyä. Ahola vetää vaativan klassisen laulun, Nessun Dorman koskettimien säyestyksellä ja omintakeisella tyylillään. Minuun esitys menee täydestä, mutta klassista musiikkia harrastaneen ja itsekin sitä laulaneen vierustoverin mielestä se ei ihan täyttä klassisen musiikin ihanteita. Keikan loppusuoralla kuullaan vielä herkempi Bridge over troubled water. Keikan päättää konsertin nimen mukaan klassikko My Way, joka on omaperäinen sovitus, ja biisi myös kasvoi hienosti loppuhuipennukseen asti. Kappaleen jälkeen yleisö nousee seisomaan ja antaa fanilleen raivoisat ablodit. Encorena kuultiin hieman yllättäen, ei suinkaan Queeniä, vaan Louis Armstrongin What a wonderful world.

 

Jarkko Ahola My Way- konsertti Kajaani, Kaukametsän sali

Antti Hakulinen, koskettimet

Jussi Kaakkolammi, kitara

Jari Laitinen, basso

Antti Mäkelä, rummut