Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


sunnuntai, 26. helmikuu 2017

Karaokeiskelmiä ja ooppera-aarioita

Charmia & Glamouria- konsertti Muhos, Koivu ja Tähti-kulttuurikeskus 25.2.2017

Konsertin otsikko ja muut etukäteistiedot nostivat odotukset hyvin korkealla. Ohjelmalehtisen kannessa sanottiin esiintyjien olevan huippumuusikoita eikä ohjelman sisäsivulla olleessa esittelyssäkään kehusanoja oltu säästelty. Niinpä järkytys olikin melkoinen, kun ensimmäinen puolituntinen sai kuulijan pitelemään korviaan ja miltei vaipumaan epätoivosta penkin alle. Muusikkopariskunta, sellisti ja sopraano Seeli Toivio miehensä bassolaulaja Heikki Sassi olivat koonneet todella erikoisen ohjelmiston, missä rohkeasti ja surutta yhdistettiin Lea Lavenin Rotunainen Mozarttiin ja Jamppa Tuominen Bachiin. Ensimmäiseksi numeroksi oli valittu Mozartin In diesen helgen Hallen, missä Toivio säesti miestään pianolla. Tämän jälkeen Toivio siirtyi sellon ääreen selittäen että hän on nimenomaan sellisti, eikä suinkaan pianisti. Yksinlaulun paras säestys on ehdottomasti nimenomaan piano, ja jos käytettävissä vielä on hyvä flyygeli, kuten Koivun ja Tähdin hienossa salissa, sitä kannattaisi ehdottomasti käyttää.

Mutta erikoista ohjelmistoa paljon enemmän minua häiritsi taustanauhan estoton käyttö. Esityksestä tuli väistämättä mieleen erikoinen karaoke-esitys, varsinkin Sassi vaikutti enemmän karaokelaulajalta kuin oikealta solistilta. Ohjelmalehtisen sisäsivulla hän itse kertookin harrastaneensa pitkään karaokea, mikä on selvästi jättänyt jälkensä hänen esiintymiseensä. Karaoketaustasta huolimatta mies putosi aina välillä musiikin kyydistä. Iskelmissä on vielä humppakomppi, mikä lisäsi tilanteen outoutta entisestään. Kaiken huipuksi taustanauha oli aivan liian isolla, ja yleisöltä saadun palautteen jälkeen sitä onneksi laitettiin pienemmälle. Sassista jää kaiken kaikkiaan sellainen tunne, että hänen käyränsä on jo laskussa, Toiviolla sen sijaan vielä nousussa.

En ole koskaan harkinnut niin vakavasti kuin tällä kertaa lähteväni kesken kaiken pois jostain esityksestä, enkä tehnyt sitä nytkään, vaan sinnittelin loppuun saakka. Ensimmäinen puoliaika oli todellakin tuskastuttava, mutta toinen puoliaika jo selvästi parempi. Taustanauha oli edelleen isossa roolissa, mutta nyt volyymi oli jo siedettävällä tasolla. Silti mietin nytkin pariskunnan valintoja. Toisen puoliajan aloittanut Bachin iki-ihana aaria olisi ollut paljon vaikuttavampi ja kauniimpi pelkällä sellolla soitettuna, mutta nyt taustalla kuuluvat syntikan avaruus- ym. äänet häiritsivät kuuntelemista ja peittivät sellon äänen. Muutenkin kaikki kappaleet, joissa Toivio soitti selloa, oli pilattu taustanauhalla. Sello on niin hieno soitin, että sen kannattaisi antaa soida ja kuulua kunnolla.

Toivio pääsi esittelemään myös lauluääntään useampaankin otteeseen. Hän kertoi löytäneensä sopraanoäänensä vain pari vuotta sitten, mutta selvästi hänen äänessään on potentiaalia. Molemmilla, sekä Toiviolla että Sassilla on vahva ääni, joita olisi ollut mukava kuulla oikean orkesterin tai edes yhden säestäjän kanssa. Muutenkin muusikkopari pystyisi varmasti paljon parempaankin kuin mitä lauantai-iltapäivänä Muhoksella saatiin kuulla. Esimerkiksi pariskunnan yhteistyön tuloksena kuultu Pohjanlahti (sävel S. Toivio, sanat H. Sassi) oli kiistämättä kaunis laulu, jonka Toivio myös esitti kauniisti. Jatkossa kannattaisikin miettiä tarkemmin konsertin kokonaisuutta ja harkita vakavasti taustanauhan poisjättämistä. Mikä on saanut pariskunnan ylipäätään päätymään tällaiseen ratkaisuun? Todennäköisesti raha, mutta silti hyvän pianistin palkkaaminen olisi ehdottomasti kannattanut. Jos tuotto ei olisi mennyt Punainen Sulka-keräykseen, lipunhinta olisi voinut vähän harmittaa.

sunnuntai, 26. helmikuu 2017

Passione

Kokkolan kaupunginteatterissa nähtiin ja kuultiin jo parin vuoden ajan Suomen teattereita kiertänyt elämänmakuinen Passione-esitys, joka koostui italialaista alkuperää olevista tunnetuista kappaleista. Lauluissa on tarinoita 1900-luvun alusta tähän päivään, ja niiden teemoissa kuului rakkaus, intohimo, mustasukkaisuus, erot ja kohtaamiset. Esityskielenä oli suomen lisäksi tietysti italia, sekä napolin murre ja arabia. Jorma Uotinen, Helena Lindgren ja Marika Krook olivat yhdistäneet voimansa Passione-esitykseen, mutta idea oli Lindgrenin, joka oli myös koonnut ohjelmiston. Tutuista lauluista oli onnistuttu tekemään hyvin omaperäisiä sovituksi ja tulkintoja

Ja niinhän siinä kävi, että Uotiselle jäi karistamastaan huolimatta tällä kertaa sivurooli, sillä pääosaa esittivät naiset, ja illan tähti oli nimenomaan Lindgren. Uotinen vitsailikin hyväntuulisesti, että hänellä on näköjään vain avustajan rooli, kun hän auttaa naisia vaihtamaan vaatteita. Ja asuja naiset vaihtoivatkin ihan riittämiin, vähempikin olisi kenties riittänyt. Olen nähnyt Uotisen useita kertoja, niin tanssijana kuin laulajanikin, ja tiedän että hän pystyy myös laulamaan paljon paremmin kuin mitä tässä esityksessä kuultiin. Myöskään hänen läsnäolonsa ei ollut ihan niin voimallista kuin yleensä hänellä on tapana. Olisikohan niin, että samaan aikaan pyörivät omaelämäkerrallisen Porista Pariisiin-esitykset häiritsevät keskittymistä enää täysillä Passioneen?

Marika Krook pääsi välillä väläyttämään taitojaan mutta selvää on että hänellä on enemmänkin kapasiteettia. Tällä kertaa hänelle on varattu tuhman tytön ja itämaisen naisen mystinen rooli, mihin hänen käheä äänensä sopikin loistavasti. Ajoittain Krookin äänestä tulee mieleen aito napolainen laulutyyli, syrjäisten katujen naisten tyyliin. Mielellään olisi nähnyt Krookista enemmän myös muita puolia.

Kuten edellä totesin, illan tähti oli kiistatta Helena Lindgren, jolle olikin varattu suurin rooli. Hän myös täytti oman roolinsa mallikkaasti esiintyen luonteenomaisen hillityn pidättyväisesti, mutta tyylikkäästi. Lindgren on varma esiintyjä, onhan hän laulanut jo parikymmentä vuotta ja keikkailee säännöllisesti. Lindgren ei liehu eikä riehu lavalla, vaan ilmaisee tunteitaan nimenomaan äänensä kautta laulamalla.

Bändi koostui neljästä nuoresta rock-muusikosta, mikä kuului musiikin soundissa. Hyvin pojat soittivat, mutta omaan makuuni ja korvaani nuorten miesten soitossa oli vähän liian terävä rock-soundi. Sähkökitara ei välttämättä ole paras soitin italialaisten tunnelmallisten kappaleiden säestämiseen. Myös yksi sähkökitarasoolo olisi riittänyt esitykseen, nyt niitä saatiin kuulla kaksi. Lisäksi kuultiin kaksi instrumentaalibiisiä, joiden merkitys jäi avoimeksi.

Illan viimeisenä varsinaisena kappaleena kuultiin iki-ihana Caruso, johon oli tehty uudet suomenkieliset sanat. Lindgren ja Krook esittivät kappaleen duettona, ja olisi ollut hienoa kuulla Krookin ääntä tässä kappaleessa vielä enemmän. Nytkin naisten duetto sai ihon nousemaan kananlihalle, mikä kertoo jo paljon tulkinnan intensiivisyydestä. Ja konsertin olisi hyvin voinut päättää tähän, sillä encorena esitetty Peppi Pitkätossu ruotsiksi oli tarkoitettu hauskaksi loppukevennykseksi, mutta nyt se ei oikein sopinut muuten tyylikkääseen kokonaisuuteen.

PASSIONE - Kokkolan kaupunginteatterissa to 23.2.2017

Marika Krook-laulu, Helena Lindgren- laulu, Jorma Uotinen- laulu.

Kasperi Kallio, piano ja koskettimet, Ossi Maristo, kitara, Juho Pitkänen, sähkökitara, Jarkko Rantanen, lyömäsoittimet.

tiistai, 21. helmikuu 2017

Neljäntienristeys

Ooppera Neljäntienristeys pohjautuu Kuusamosta lähtöisin olevan kirjailija Tommi Kinnusen saman nimiseen romaaniin, joka kertoo kuusamolaisen suvun tarinaa sadan vuoden ajalta 1890-luvulta alkaen. Oopperan libreton kirjoittanut Sami Parkkinen kuvaa ’ romaanin henkilöiden sisäisesti ja ulkoisesti ristiriitaiset todellisuuksien olevan voimakkaassa kofliktissa keskenään. ” Heidän haaveidensa ja todellisuutensa yhteentörmäyksistä, kaipuun ja pettymysten synnyttämästä sähköstä syntyy paitsi vahvaa proosaa, myös ristiriitojen runoutta.” Runoutta on syntynyt myös Parkkisen kynästä, sillä libreton teksti ja varsinkin lauluosuudet ovat kaunista ja puhuttelevaa kieltä. Parkkinen on myös onnistunut pyrkimyksessään yhdistää runolliset lauluosuudet arkiseen puhekieleen. Romaanihenkilöiden kokemat ristiriidat ovat siirtyneet vaikuttavasti myös oopperan henkilöiden elämään.

Säveltäjä Tuomelan ja libretisti Parkkisen yhteistyön tulos on kirkas tiivistelmä toimeliaan kuusamolaissuvun ihmisistä, heidän haaveistaan ja pettymyksistään. Viitekehyksenä on 1900-luvun Suomi, matka karuista oloista yhä paraneviin elinehtoihin, toisen maailmansodan tuhojen ja kärsimysten kautta sinnikkääseen jälleenrakennusvaiheeseen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehkeytymiseen. Oopperan kuluessa tulee hyvin selville se tunnettu tosiasia, ettei aineellisen hyvinvoinnin kasvu takaa onnellisuutta.

Säveltäjä Tapio Tuomelan suhde laulumusiikkiin on käytännöllisen läheinen. Oopperan sävelmateriaalin pohjalla hänellä on ollut selvästi modernistinen eetos, mutta alkuteoksesta löytyvät vihjeet ovat innoittaneet häntä käyttämään myös hengellisestä- ja kansanmusiikista saatuja vaikutteita. Musiikki ilmaisee koruttomasti sen että päähenkilöiden pinnan alla kuhisee kuumeisesti. Kun tunteet joskus harvoin purkautuvat epätoivoiseksi huudoksi, se on sitä vaikuttavampaa. Tuomela on luonut musiikillaan eräänlaisen psykologisen trillerin, missä on ihmisten mykkyyteen painettujen ristiriitojen aiheuttamaa piinaavaa jännitystä.

Ohjaaja Heta Haanperän mielestä musiikkia ei tarvitse sanallistaa. Elämää ei voi yksinkertaistaa loogisiksi lauseiksi, vaan se on enemminkin tunteiden, muistin ja oppimisen luoma kudelma. ” Lopputulos on maisema, jota ei voi nimetä vaan se täytyy nähdä ja kokea.” Niin myös tämä ooppera täytyi kokea, nähdä ja kuulla itse. Ja täytyy myöntää, että kokemus oli voimakas ja jätti vahvan muistijälken. Kaikki luomisprosessiin osallistuneet olivat onnistuneet luomaan harvinaisen koskettavan ja yllättävän syvällisen teoksen, sillä usein ooppera jää pinnalliseksi. Mutta nyt sukellettiin suoraan syviin vesiin ja sama ote piti alkukohtauksesta loppuun saakka 1970-luvulle sijoitetun kohtauksen aiheuttamaa lyhyttä notkahdusta lukuunottamatta.

Ohjaaja Heta Haanperä on luonut vahvoja ja eläviä persoonallisuuksia. Virpi Räisänen tekee todella vaikuttavaa jälkeä Kätilö Marian hahmossaan, ja itseäni nimenomaan Kätilön rooli kosketti syvimmin. Varsinainen päähenkilö lienee ollut Kätilön tytär Lahja, jonka elämä ja avioliitto homoseksuaaliksi paljastuvan miehensä Onnin kanssa on hyvin onneton. Onni kamppailee itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa aikakautena, jolloin homoseksuaalisuus määriteltiin vielä sairaudeksi ja rikolliseksi toiminnaksi. Oopperasta kirjoitetuissa arvioissa onkin korostettu usein tätä puolta, mutta oopperan tarina kertoo myös paljon muuta. Se kertoo paitsi rakkaudesta, omanarvontunnosta ja ihmisen oikeudesta olla oma itsensä, sukupolvien ketjusta ja vaietuista salaisuuksista sekä oman paikan löytämisestä yhteisön ja vallitsevan normiston puristuksessa.

Neljäntien risteys on Oulun kaupunginteatterin tuotantoa yhteistyössä Oulu Sinfonian, Oulun ammattikorkeakoulun, Oulun konservatorion ja Oulun oopperayhdistyksen kanssa. Neljäntienristeys- ooppera kuuluu Suomi 100- juhlavuoden ohjelmistoon ja täytyy sanoa että tämä oli hieno valinta.

Tapio Tuomelan Neljäntienristeys Oulun kaupunginteatterissa. Libretto Sami Parkkinen, kapellimestari Erkki Lasonpalo, ohjaus Heta Haanperä, lavastus Kalle Nurminen, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Kantaesitys oli Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 13.1.2017.

maanantai, 20. helmikuu 2017

Ilta Vivaldin ja barokkiviulun kanssa

Oulun Tuomiokirkossa kuultiin sunnuntai-iltana 20.2. todella hieno barokkikonsertti. Kyseessä oli Oulun Vanhan Musiikin festivaalin avauskonsertti, ja solistina itse barokin suurmoguliksikin tituleerattu viulutaituri Dmitri Sinkovski. Sinkovski on opiskellut viulunsoittoa Moskovan koservatoriossa, mistä hän valmistui 2005. Kohtaaminen vanhan musiikin pioneerin, barokkiviulisti Maria Leonhardtin sai Sinkovskin kiinnostumaan palavasti barokista ja sen ajan musiikista. Tämän jälkeen SInkovski on voittanut lukuisia palkintoja eri kilpailuissa, ja nykyään hän esiintyy aktiivisesti viulistina, sekä konsertti-että kapellimestarina ympäri maailmaa. Kaiken lisäksi Sinkovski on myös kontratenori, ja Tuomiokirkon konsertin päätteeksi saatiinkin kuulla myös näyte hänen heleästä äänestään ensimmäisenä encore-kappaleena. Sinkovski on laulanut rooleja mm. Händelin oopperoissa, sekä Vivaldin ja Bachin kantaateissa.

Sinkovski soittaa yli 330 vuotta vanhaa barokkiviulua, jonka on rakentanut Fransesco Ruggier vuonna 1680 Cremonassa. Näin vanhat soittimet herättävät aina hämmästystä nykyajan kuulijassa, joka elää tässä kertakäyttökulttuurin pilaamassa maailmassa. Ja täytyy sanoa, että todella hienosti soi tuo vanha viulu Oulun Tuomiokirkossa erinomaisen viulistin käsissä. Ohjelmistossa oli konsertin nimen mukaisesti Antonio Vivaldin sävellyksiä ja viulukonserttoja, jotka olivat 1700-luvulla vallankumouksellisia. Vain aniharvat tuon ajan viulistit kykenivät soittamaan niitä. Vivaldi itse soitti viulua paremmin kukaan aikalaisensa. Illan konsertissa Sinkovski soitti kaksi Vivaldin viulukonserttoa, joista toinen oli herkkää ja viipyilevää tunnelmointia, ja toinen vimmaista taiturointia, jossa Sinkovski näytti ottavan kaiken irti barokkiviulustaan.

Vivaldin viulukonserttojen lisäksi joukkoon mahtui myös Bachin kaksoisviulukonsertto, joka itse asiassa oli konsertin parasta antia. Tuota konserttoa tulkintoineen voisi luonnehtia ’ taivaalliseksi musiikiksi’, joka hivelee paitsi kuuloaistia ravitsee myös sielua. Varsinaista sielunhoitoa siis riippumatta mihin kuulija uskoo. Sinkovskin kanssa Bachia tulkitsi Minna Kangas, joka Sinkovskin vilkkaan liikehdinnän rinnalla soitti hyvin rauhallisesti ja vähäeleisesti. Kangas on pitkällä taiteilijaurallaan ehtinyt toimia lähes kaikissa merkittävissä suomalaisissa barokkiorkestereissa. Kankaan lisäksi oululaisista soittajista täytyy nostaa esiin myös huilisti Pekka Elsilä, joka soittaa modernilla poikkihuilulla sekä klassista musiikkia että flamencoa. Lisäksi hän on erikoistunut soittamaan barokkimusiikkia traversolla, ja soitti sillä myös Telemanin kaksoiskonserton Sinkovskin rinnalla.

Sinkovski liikehtii soittaessaan hyvin vapautuneesti ja vauhdikkaasti, mitä katsojan on ilo seurata. Itsekään en voinut estää itseäni heiluttelemasta päätäni musiikin mukana, vaikka kanssayleisö näyttikin kuuntelevan hartaan keskittyneesti ja liikahtamatta paikoillaan. Yleisö repesi vasta konsertin lopuksi raikuviin ja voimallisiin suosionosoituksiin, jota kirkossa harvinaiset jalkojentömistykset vielä säestivät. Sinkovski vierailee jo toistamiseen Oulussa, ja on päässyt hyvään yhteyteen paikallisten vanhan musiikin soittajien kanssa. Oli hienoa huomata miten hän johti The Seasons Ensembleä, ja kommunikoi kokoonpanon kanssa hyvin luontevasti. Toivottavasti barokkimestari tulee tänne vielä useita kertoja!

 

perjantai, 11. marraskuu 2016

Amedeo Modigliani

Amedeo Modigliani (1884-1920)

Italialaisen Amedeo Modiglianin kuuluisuus on perustunut boheemin taiteilijaelämän romantisointiin ehkä enemmän kuin kenenkään muun taiteilijan. Taiteilijan runsas tuotanto kertoo kuitenkin myös muusta. Kiehtovat henkilökuvaukset, muotokuvat, mystiset veistokset ja sensuellit alastonmaalaukset tuovat esiin kunnianhimoisen, kansainvälisen ja sivistyneen taiteilijan. Modiglianin kiihkeä ja traaginen elämä päättyi jo 35-vuotiaana, juuri menestyksen kynnyksellä. Niin elinaikanaan kuin nykyisinkin Modigliani tunnetaan parhaiten eleganttien naisten ja sensuellien alastonkuvien maalarina. Modiglianin muotokuville on tyypillistä vahva viivankäyttö ja murretut värit. Muotokuvissa taiteilijaa kiinnosti ensisijaisesti mallin persoonallisuus, ei niinkään hänen ulkoiset piirteensä.

Modiglianin elämää varjostivat jatkuva sairastelu ja tietoisuus kuoleman läheisyydestä. Hän piti elinaikanaan vain yhden, kohun saatteleman yksityisnäyttelyn. Kuollessaan hän oli lähes pennitön, alkoholin ja huumeiden heikentämä mies. Pian hänen kuolemansa jälkeen Modiglianin taiteen ainutlaatuisuus ymmärrettiin ja hänen maineensa kasvoi vuosikymmenten kuluessa. Nykyään taiteilijan teokset rikkovat kansainvälisten huutokauppojen ennätyksiä. Modigliani eli ja työskenteli Pariisissa keskellä 1900-luvun alun kuohuvaa taide-elämää. Hänen laajaan tuttavapiiriinsä kuului taidemaalareita, kuvanveistäjiä, kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiä. Erityisesti Modigliani oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta, hänen kerrotaankin kantaneen aina kirjaa taskussaan.

Amedeo Modigliani aloitti taideopinnot kotikaupungissaan Livornossa 1898. Hän sai paljon vaikutteita matkoiltaan Roomaan ja Firenzeen. Hän vietti kolme vuotta myös Venetsiassa, missä hän opiskeli elävän mallin piirtämistä. 1906 hän muutti Pariisiin ja tutustui siellä mm. Pablo Picassoon, jonka sinisen kauden teoksia on verrattu Modiglianin varhaisiin teoksiin. Tuohon aikaan Modigliani kiinnostui myös Paul Cezannen ja Paul Gauguinin taiteesta. Omaa ilmaisutapaansa etsiessään Modigliani työskenteli intensiivisesti niin piirustusten, maalausten kuin veistosten parissa. Hän saattoi työstää jopa satoja luonnoksia päivässä, mutta tuhosi niistä suurimman osan. Modigliani maalasi usein muotokuvia myös ystävistään ja antoi luonnoksia myös ystävilleen, jotka puolestaan piirsivät hänestä muotokuvia. Säilyneet piirustukset ja muotokuvat kertovat 1900-luvun alun Pariisin taiteilijayhteisöstä.

Taiteilijan maalaukset tuovat esiin Pariisin Montparnassen tuon ajan boheemielämän monimuotoisuuden. Modiglianin muotokuvien kautta avautuu näkymä Pariisin taiteilijaelämään ja kukoistavaan alakulttuuriin. Taiteilija kuvasi mielellään boheemeja ja androgyynejä, ja näki heidät mielenkiintoisina ja persoonallisina yksilöinä. Modiglianin ihmiskäsityksen mukaan taiteilijat olivat erikoisyksilöitä, joita yhteiskunnan keskiluokkaiset normit eivät kahlinneet. Taidemaailman keskeisiä paikkoja olivat kahvilat, joista monet ovat edelleenkin kuuluisia.

Tuohon aikaan Pariisin Montparnassesta muotoutui kansainvälisen taidemaailman keskipiste. Modernismin historia luotiinkin juuri noilla kulmilla. Avantgarde-taiteilijoiden käyttämä kulmikas, geometriaan perustuva kubismi tuli esiin niin veistoksissa kuin maalauksissa. Ystävystyttyään kuvanveistäjä Constantin Brancusin kanssa, Modgliani alkoi nähdä itsensä enemmän kuvanveistäjänä. Hän käytti veistosten materiaalina Pariisin metron työmailta löytämäänsä huokoista kalkkikiveä. Modiglianin veistosten juhlavien hahmojen ja pitkänomaisten kasvonmuotojen taustalla olivat eksoottiset kulttuurit ja esihistoriallisen ajan taide. Kuvanveiston kautta Modiglianin ilmaisu vaputui ja sen avulla hän löysi oman tunnistettavan muotokielensä. Elegantit, pitkänomaiset kasvot ja mantelinmuotoiset silmät toistuivat Modiglianin tuotannossa, niin veistoksissa kuin myöhemmin myös maalauksissa. Maalaustaiteen pariin Modigliani palasi ensimmäisen maailmansodan alkaessa 1914-1915.

Sairaalloiselle taiteilijalle oleskelu Pariisissa alkoi sodan, pommitusten ja espanjantaudin leviämisen takia olla liian vaarallista. Niinpä 1918 Modigliani matkusti monen taiteilija-aikalaisensa tavoin Nizzaan, Ranskan Rivieralle yhdessä rakastettunsa kanssa. Aurinkoisessa Nizzassa Modiglianin väripaletti vaaleni ja entisten murrettujen sävyjen tilalle tuli heleitä punaisia, keltaisia ja vihertäviä sävyjä. Tuo Rivieralla vietetty aika osoittautui taiteellisesti hyvin tuottoisaksi ja oli muutenkin hyvin onnellinen jakso Modiglianin elämässä. Marraskuussa 1918 taiteilijalle syntyi myös esikoistytär, ja taiteilija maalasi tuohon aikaan myös lapsimuotokuvia. Yli vuoden oleskelun jälkeen taiteilija palasi perheensä kanssa Pariisiin, missä hän osallistui Salon d’Automnen näyttelyyn, mutta samaan aikaan hänen terveytensä heikkeni dramaattisesti. Hänet vietiin sairaalaan, jossa hän kuoli 24.1.1920.

Amedeo Modigliani näyttely Ateneumissa 28.10.2016-5.2.2017. Ennen Helsinkiä näyttely on ollut esillä Lillessä ja Budapestissa. Kokonaisuus on toistaiseksi laajin Pohjoismaissa esillä ollut Modigliani-näyttely. Näyttelyn pääkuraattori on Lillen Taidemuseon johtajana toiminut Sophie Levy. Ateneumin näyttelystä vastaavat intendentit Anna-Maria von Bondorff ja Timo Huusko.