Täällä sitä taas mennään, junassa matkalla Mikkeliin. Olen menossa töihin sunnuntaiaamuna kun muut vielä nukkuvat ja kääntävät vain kylkeä tähän aikaan. Osa on varmaan jo noussut ja siemailee aamukahvia samalla kun selailee päivän Kalevaa tai peräti viikonlopuksi tilaamaansa Hesaria. Tai niinkuin nykyään monet tekevät, näppäilee älykännykästään tuoreimpia uutisia ja tarkistaa Facebookiin yön aikana tulleet kommentit.

Tuttu taksimies haki minut ja heitti asemalle. Milloin hän vie, milloin noutaa asemalta. Jos vain mahdollista, tilaan aina hänet, sillä häneen voi luottaa. Muita joutuu usein odottamaan, mutta hän tulee ajallaan. Ja palvelu pelaa, hän on varmaan ainut taksikuski joka laittaa turvavyönkin valmiiksi kiinni asiakkaan puolesta. Ja kantaa matkalaukun sisältä ulos ja palatessa ulkoa sisälle. Se käy häneltä niin luonnostaan. Suomessa saa harvoin niin hyvää palvelua, mutta matkoilla aina joskus. Siitä tulee muuten mieleen viime kesän Atlantin risteily Queen Mary II:lla, siellä tarjoilijat laittoivat lautasliinankin ruokailijan polville. Kieltämättä se oli aika hämmentävää kun menimme ensimmäistä kertaa päivällispöytään. Suomalaiseen itsepalvelukulttuuriin tottunut ei oikein tiennyt miten olisi siihen suhtautunut, mutta viikossa siihenkin ehti tottua. Mutta tutun taksimiehen kohteliaisuus tuntuu nykyään jo täysin luontevalta huolenpidolta.

InterCity tuli juuri ajallaan! Mikä iloinen yllätys että pääsen nykyaikaisen junan kyytiin, ne vanhat vaunut ovat aika hankalia. Näillä nivelille minun on jo vaikea nousta ja laskeutua korkeista portaista ja vielä vaikeampi nostaa painavaa matkalaukkua. Nyt tehtävä on paljon helpompi. 

Katselen junanikkunasta ohikiitäviä maisemia. Kaikki on niin heleän vihreää että se melkein häikäisee! Alkukesän herkkyys on jotenkin niin haavoittuvaa, että sitä pitäisi suojella. Niinkuin pitäisi suojella myös vanhoja asemarakennuksia. Vaalan asemarakennus on töhritty ja ikkunoita rikottu. Aikoinaan kun rautatieverkostosta tehtiin, melkein joka kylään rakennettiin myös pienempi tai suurempi asemarakennus. Monet niistä olivat aikoinaan kauniita, nyt aivan liian moni niistä on joutunut rappiolle. Eikä lippujakaan enää voi ostaa kuin isommilla asemilla, ja siitäkin joutuu maksamaan lisämaksun, jos haluaa vaivata virkailijaa. Hmm, mutta mutta. Kuinka paljon olemme valmiita maksamaan siitä palvelusta minkä ennen saimme ilmaiseksi? Niinpä, ainakin minä nautin hyvästä palvelusta ja kai tässä täytyy siis vain totutella itsekin siihen että joutuu siitä maksamaan. Samalla säilyy kenties muutama työpaikkakin. Olisiko se minun osuuteni yhteiskuntavastuusta ja säästötalkoista? Vaikkei sillä varmaan Suomea pelasteta eikä edes noita vanhoja rakennuksia, mutta silti. Jotain kai se minunkin on tehtävä.

Seuraavaksi Paltamo, konnari kuuluttaa. Oulujärven maisemissa ollaan jo. Olemme muutaman minuutin etuajassa, routavauriot eivät enää hidasta matkantekoa. Tekisi mieli jo kahvia, mutta en kehtaisi lähteä omalta paikallani mihinkään. Onneksi minulla on omat eväät! Kylmäsavulohi-kananmuna voileipiä, nam. Harvoin kyllä näin hyviä eväitä on tullut tehtyä, mutta jääkaappi piti tyhjentää kun kukaan ei ole kotona melkein viikkoon. Mutta pulla puuttuu, se täytyy kyllä käydä ostamassa ravintolavaunussa. Muutenhan matka menee pilalle! Ihminen on juuri tällainen kummallinen olento, vaikka sillä olisi mitä ja kuinka paljon se haikailee sen perään mikä siltä puuttuu. Mutta entä jos nauttisimmekin siitä, mitä meillä on, emmekä murehtisi sitä mitä meillä ei ole? Ehkä olisimme silloin edes hitusen onnellisempia. 

Ps. Pakko tunnustaa, kävin ravintolavaunussa juomassa munkkikahvit! Tarjoilija katsoi minua pitkään kun nauroin itsekseni haukatessani pehmeää herkullista vadelmahillolla täytettyä munkkia... Sanoin hänelle että pitäähän sitä ensimmäistä junassa kirjoitettua blogikirjoitusta jotenkin juhlistaa, minkä jälkeen hän katsoi minua vielä oudommin!

Ps. 2. Vaihdoin varttitunti sitten junaa Kuopiossa ja kävin juomassa toisen kupillisen kahvia. Tällä kertaa söin sen lohileivän, hyvää oli sekin. Nuuhkin ja maistoin kahvia; se maistui vähän samalle kuin kahvi jota juotiin lapsuudessani. Se keitettiin oikealla kahvipannulla, höystöt lisättiin kiehuvaan veteen ja sitten kahvi kiehautettiin. Siihen jäi hieman karhea aromi. Tarjoilijaa nätisti jututtamalla sain selville VR:n käyttämän kahvilaadun. Se on nykyään Kulta Katriinan tummapaahtoa...