Monen taiteen asiantuntijan mielestä vuonna 1840 syntynyt Auguste Rodin mullisti kuvanveistotaiteen lopullisesti. Vaikka häntä voidaan pitää klassisen kuvanveiston viimeisenä edustajana, hän oli myös sen uudistaja. Hänen uutta luovat veistoksensa, esim. Suudelma ja Ajattelija ovat ajan mittaan tulleet hyvin tunnetuiksi eri puolilla maailmaa. Mutta vielä 1800-luvun lopulla hänen teoksensa olivat aikalaisille liian realistisia ja tuon ajan pidättyväiseen ilmapiiriin liian uskaliaita. Rodinin eloisa, spontaani kuvakieli oli tuohon aikaan jotain täysin uutta. Rodinin teokset olivat niin elävän oloisia, että hänen syytettiin valaneen oikean ihmisen pronssiin, niin aidon vaikutelman mm. Pronssikausi teki.

Ihmiskeho oli Rodinin teoksissa keskeinen tekijä, ja hän osasi vangita yhteen hahmoon ja asentoon sekä realistisen vartalon että voimakkaan tunteen ilmaisun. Työskentelyssään Rodin yrittikin päästä pintaa syvemmälle ja teoksissaan hän pyrki paljastamaan ulkokuoren alla piilevät sisäiset totuudet. Näin tehdessään hän antoi ihmisen kehon puhua puolestaan. Vaikka Rodin pyrki kuvaamaan ihmisruumiin rakennetta, lihaksia ja jänteitä, hänen varsinainen kiinnostuksenkohteensa oli pinnan alla piilevät tunteet. Rodinin mukaan ” Taiteilijalle kaikki on kaunista, sillä hänen läpitunkeva katseensa havaitsee jokaisen olennon ja jokaisen esineen ainutlaatuisuuden, eli sisäisen totuuden, joka hohtaa muodon läpi. ”

Rodinin uran alkutaival oli sangen vaivalloista ja varsinaisen läpimurtonsa hän tekikin liki 50-vuotiaana v.1989 Pariisin näyttelyssä, jonka hän piti yhdessä Claude Monet’n kanssa. 1800-luvun lopulla Rodin alkoi jättää veistoshahmoistaan pois tarpeettomia yksityiskohtia tai kokonaisia ruumiinosia, sillä hän halusi keskittyä olennaiseen. Siksi hänen veistoksiaan pidettiin keskeneräisinä ja viimeistelemättöminä, vaikka nimenomaan rouheus oli Rodinin työskentelylle tunnusomainen piirre. Hän jätti tarkoituksella teoksiinsa työstämisen jälkiä haluten siten korostaa teosten luovuutta. Se mikä muiden mielestä oli keskeneräistä, olikin Rodinille täydellisyyttä.

DSC_5651.jpg

Je suis belle (Olen kaunis) n.1885. Veistoksen jalustaan on kirjoitettu Charles Baudelairen säkeistö Pahan kukkien runosta Kauneus: " Olen kaunis, oi ihmiset, kivisen unen lailla/ ja poveni, joka on ruhjonut siihen nojanneen/ runoilijan syttymään saa se rakkauteen/ ikuiseen ja kuin aine ääntä vailla."

Se mikä tänään on modernia, on huomenna vanhanaikaista, ja se mikä vaikutti radikaalilta 1890-luvulla, ei ollut sitä enää 1910- luvulla. Silloin Rodinia pidettiin liian kuvailevana ja kertovana verrattuna kubismin tuomiin uusiin tuuliin. Rodinin todellinen renesanssi alkoikin vasta hänen kuolemansa jälkeen 1900-luvun puolivälissä. Kun Rodinin veistoksia aluksi pidettiin liian rohkeina ja poikkeavina, myöhemmin niiden nähtiin olevan perinteisen klassisia. Nykykatsoja kokee niiden olevan lähinnä ajattomia ja ilmaisevan ikuisia arvoja. Kuluneista vuosista huolimatta Rodinin teosten teho on edelleen jäljellä. Rodinin tavoite oli kuvata pinnan alla piileviä tunteita, ja tämä tavoittaa myös 2010-luvun katsojan ja koskettaa tätäkin pintaa syvemmältä.

Itse olen löytänyt Rodinin taiteen jo parikymmentä vuotta sitten ja odottanut tilaisuutta päästä hänen näyttelyynsä. Pariisissa käydessämme emme ehtineet käydä Rodinin museossa, mutta nyt tämä mahdollisuus aukeni kuin itsestään. Kun viime syksynä näin Ateneumin tämän kevään näyttelyohjelman kiljuin riemusta! Jippii! Tuonne on pakko päästä. Mukavaa oli myös tunnustella silmät kiinni muutamaa Rodinin veistoksen jäljennöstä, kiitos tästä mahdollisuudesta näyttelyn järjestäjille.

Auguste Rodinin (1840-1917) näyttely Ateneumissa 5.2.-8.5.2016. Suosittelen!