Vietimme erittäin mielenkiintoisen ja kulttuuripitoisen syysloman maamme pääkaupungissa. Muutaman päivän aikana ehdimme nauttia niin kuvataiteesta, oopperasta ja elävästä musiikista, kuin tanssista, kirjallisuudesta ja lausunnastakin. Kuin olisi nauttinut monipuolisen ja värikkään aterian hyvässä seurassa! Kaiken lisäksi ehdimme tavata hyviä ystäviäkin, sillä rakkaat ihmiset tässä elämässä ovat kuitenkin kaikista tärkeintä.

Oopperaa ja tanssia yhdistävä teos Yön kasvot pakenee ahtaita määritelmiä, ja herättää kysymyksen onko teosta ja taidetta ylipäätään välttämätöntä lokeroida. Onko teos oopperaa vai tanssiteatteria, tai kenties jotain muuta, ei ole keskeistä katsojalle ja kokijalle. Taiteiden alueilla voikin olla kohtalokasta antaa jokaiselle ilmiölle ja tyylille oma nimensä. Luovan taiteen puolella on ajatus, että jokainen teos luo oman maailmansa, muokkaa oman tyylinsä ja luo samalla oman tapansa kommunikoida ympäröivän todellisuuden kanssa. Esittävien taiteiden puolella tämä omanlainen tapa kertoa vanha, yleisölle entuudestaan tuttu tarina uudella ja tuoreella tavalla on erityisen tärkeää. Jokaisen esitettävän teoksen pitää olla esittäjiensä ja taiteellisen työryhmänsä näköinen.

Itselleni oli mieluinen yllätys että esitys sisälsi niin paljon tanssia! Pelkän musiikin varaan rakennettu Ravelin pienoisooppera olisi todennäköisesti jäänyt ohueksi ilman liikettä ja merkityksiä täynnä olevaa mimiikkaa. Perinteinen ooppera onkin vuosien varrella menettänyt suosiotaan, sen sijaan poikkitaiteelliset projektit herättävät suuremman yleisön mielenkiinnon ja saavat siten uusia katsojia.

Esityksen toinen puoliaika ’ Lauluja pimeyden sylissä ’ teki vaikutuksen yksinkertaisella tyylikkyydellään ja oli rakennettu laulujen ja kolmen instrumentin varaan. Piano, harmonikka ja viulu riittivätkin hyvin säestämään laulajien tulkitsemia kappaleita. Etupäässä ranskalaiset sävellykset saivat vivahteikkaita tulkintoja kun esiintyjät astuivat paljaina ja omana itsenään lavalle ilman roolin suomaa turvaa ja piilopaikkaa. Tuuri Deden tulkinta Kurt Weilin kappaleesta Youkali oli tarpeeksi vahva ja persoonallinen tehdäkseen mieleenpainuvan vaikutuksen.

Jumalien keinu- esitys kertoo Eino Leinon, L. Onervan ja Leevi Madetojan välisestä kolmiodraamasta. Kaikki kolme ovat suomalaisen kulttuurin, kirjallisuuden ja musiikin merkkihenkilöitä. 1900- luvun alkupuolella naisen asema niin kulttuurin saralla kuin muutenkin yhteiskunnassa oli huomattavasti heikompi kuin miehen, ja siinä lienee suurin syy L. Onervan traagiseen kohtaloon.

Lausuntaesityksiä näkee nykyään harvoin, ja itseäni tietysti kiinnosti suuresti nähdä toisten tulkintaa tunnetuilta tekijöiltä. Jumalien keinussa- esitys ei sekään ollut pelkkää lausuntaa, vaan itse asiassa sisälsi enemmän lauluja kuin lausuttuja tekstejä. Reilun tunnin aikana kuultiin L. Onervan ja Eino Leinon runojen ja tekstien lisäksi mm. Oskar Merikannon, Leevi Madetojan, Heino Kasken, Taneli Kuusiston ja Toivo Kuulan sävellyksiä. Lauluosuudet sujuivatkin mallikkaasti ja niitä oli selvästi hiottu huolellisesti. Taitavuudestaan huolimatta nuori tenori Jere Martikainen ei kyennyt vakuuttamaan minua, Eino Leinon rooliin olisi kaivannut väkevämpää ja rosoisempaa tulkintaa. Samoin sopraano Elli Vallinojan ääni soi kauniisti, mutta jäi muuten kaikessa eteerisyydessään vaikeasti tavoitettavaksi. Baritoni Jani Kyllönen Leevi Madetojan roolissa oli uskottava luodessaan esikuvansa mukaisesti luotaantyöntävän vaikutelman pakottaessaan Onervan mielisairaalaan.

Itse esitys oli kaiken kaikkiaan hieman kankea ja pölyttynytkin, tosin se saattoi olla tarkoituskin. Ehkä pidätelty ja hienostunut tulkinta kertoi jotain myös kohteestaan, ja siitä aikakaudesta jolloin päähenkilöt elivät. Näyttämöllä saattoi aistia historian lehtien havinaa, kun Suomen Lausujainliiton kunniapuheenjohtaja Hannu Huusko oli paitsi ohjannut esityksen, oli itsekin läsnä lavalla. Suurimman vaikutuksen itseeni teki mezzosopraano Katariina Heikkilä, sillä ainoastaan hänen silmissään näin aitoja tunteita; intohimoa, raivoa, pelkoa ja epätoivoa.