Olimme varanneet majoituksen pienenpieneltä paikkakunnalta, Porto San Giorgion kylästä Adrianmeren rannalta. Olimme aamulla lähteneet Veronasta ja poikenneet matkalla Senigalliassa. Lyhentääksemme seuraavan päivän ajomatkaa emme kuitenkaan jääneet sinne yöksi, vaan ajoimme vielä sata kilometriä etelään päin. Emme olleet ehtineet syödä paljon mitään aamiaisen jälkeen, joten saapuessamme residenssiin viiden maissa iltapäivällä, meillä oli jo kiljuva nälkä. Meidät otti vastaan talon isäntä, valkoiset hienot nahkakengät jalassaan ja lippalakki päässään. Erikoinen asuyhdistelmä oli silmäänpistävä. Hän ei puhunut lainkaan englantia, joten pääsin siis puhumaan italiaa. Ja niinhän se on että kun on pakko, se sujuu paljon helpommin ja italiankielen sanoja alkoi tulla taas mieleen. Isäntä löi avaimet mieheni käteen, pitäähän se asioissa olla sentään joku järjestys! Ei kai huoneen avaimia voi naiselle antaa? Emme kuitenkaan tienneet missä päin s­­uurta taloa huoneemme oli, joten kysyin hölmön näköisenä dove? Silloin mies lähti viemään meitä toiseen kerrokseen, käytävän perällä olikin tilava kahden huoneen ja keittiön huoneisto, vaikka olin varannut vain yhden huoneen. No, eihän tila koskaan ole pahitteeksi, päinvastoin se on oikein mukavaa. Mies meinasi poistua saman tien, mutta aloin vielä kyselemään onko ravintola auki ja mihin aikaan pääsee syömään. Kahdeksalta vasta, mies osoittaa kelloaan. Mutta meillä on kauhea nälkä, yritin selittää. Mies ei tuntunut yhtään heltyvän selityksistäni huolimatta, vaan häipyi saman tien.  

No, lähdimme hakemaan tavaroita autosta kun vastaan tuli talon rouva, joka hänkään ei puhunut englantia. Hän oli käynyt tervehtimässä jotain iloista juhlaseuruetta, joka piti juhliaan kabinetissa. Tervehtimisen jälkeen ja kysyttyään olimmeko tyytyväisiä huoneeseen, esitin hänelle saman kysymyksen illallisesta. Hän alkoi selittää samaa asiaa, että ravintola on nyt suljettu ja aukeaa vasta myöhemmin. Nähtyään surkeat ilmeemme, hän heltyi ja lupasi järjestää jotain. Hetken kuluttua hän palasi takaisin ja kysyi käykö pasta ja kala? Kyllä käy, ilman muuta, vastasimme innokkaasti. Oli sunnuntai ja pienessä kylässä ei ollut se ainoakaan kauppa auki, joten olimme onnellisia jos vain saisimme jotain syötävää. Sitä paitsi kalaruoka on terveellistä ja saamieni tietojen mukaan juuri tämän paikan vahvuus.

Vietyämme tavarat huoneeseen, marssimme takaisin alakertaan ja rouva ohjasi meidät alimpaan kerrokseen, missä ravintola sijaitsi. Siellä joku porukka oli juuri keräämässä kamppeitaan, ­­majoitustoiminnan lisäksi residenssi oli näköjään suosittu juhlapaikka.

Istuimme kauniisti katettuun pöytään ja pian tarjoilija tuli kysymään mitä haluaisimme juoda. No, ainakin näin alkuun kivennäisvettä. Talon rouva tuli taas tiedustelemaan samaa asiaa, käykö meille pasta ja kala. Ilman muuta, oikein hyvin, vastasimme jälleen. Ei mennyt aikaakaan kun miestarjoilija tuli pastakulhon kanssa, ja alkoi lappoa lautaselle pastaa, jonka joukossa näytti olevan jotain muutakin. Hmm… vähän oudon näköisiä palasia, kovat sakset ja rumat silmät tällä otuksella ainakin oli.

Vasta vähän kuluttua tajusimme mitä se oli. Hummeria! Tästähän tulikin varsinainen juhla-ateria, hymähdin iloisesti yllättyneenä. Kyllä nyt täytyy viiniäkin tilata, jos hummeria syödään! Kari ei tosin vaikuttanut yhtä innokkaalta kuin minä tekemään tuttavuutta hummerin saksien kanssa. Ja pian kävikin selväksi, ettei ilman pihtejä ja muita apuvälineitä hummerin syönnistä tulisi mitään.

Olin kuvitellut että se ensimmäinen kerta hummerin kanssa olisi ihan erilainen; suuri juhlallinen hetki hienossa ravintolassa kauniisti meikattuna, hyvin pukeutuneena ja sievissä pienissä kengissä, fanfaarien soidessa päässäni. Nyt tässä istuttiin hikisinä ja vaatteet nuhjuisina, jalassa vain urheilusandaalit ilman sukkia, mikä ei tuntunut yhtään sopivalta. Minua alkoi naurattaa, sillä tilanne oli niin koominen.

Kari yritti selvittää välejään hummerin kanssa, kun minä hohotin suureen ääneen. Kun vaikutti siltä että Kari jää taistelussa toiseksi, hän päätti kysyä apua tarjoilijalta, joka ei yllätys yllätys, osannut hänkään englantia! Silti tämä yritti ystävällisesti neuvoa miten hummeria oikein syödään ja kiikutti avuksi suuret pihdit, ja opasti melkein kädestä pitäen miten niitä käytetään. Jopahan jonkin ajan kuluttua tuli itse mammakin takaisin ja toi vielä pienenpienen haarukantapaiset pihdit, joilla sai kaivettua viimeisenkin lihan irti hummerin koivista.

Hummeripasta oli siis primo piatti, ja varsinaisena pääruokana oli kalaa. Meille tuotiin kokonaiset grillatut kalat molemmille, ne oli paistettu oliiviöljyssä paistettu ja maustettu tuoreella rosmariinilla. Minä rakastan rosmariinia, mutta enpä muista olisinko koskaan syönyt rosmariinilla maustettua kalaa? Mutta yhdistelmä toimi oikein hyvin, kala oli hyvää kuin mikä. Yksinkertainen salaatti sisälsi vain lehtisalaattia, johon oli lorautettu reilusti oliiviöljyä ja sitruunaa, mutta se oli todella hyvää.

Olimme syöneet ison pastakulhollisen melkein tyhjäksi, ja samalla nälkä oli vaihtunut suureksi mielihyväksi. Jälkiruoaksi saimme vielä löysää sitruunajäätelöä ja kahvia tietenkin. Ja kuten arvata saattaa olimme erittäin tyytyväisiä ja hyvillä mielin saatuamme syödäksemme. Kiittelin suureen ääneen ja monisanaisesti, piti tarkistaa muutama sana sanakirjasta, sillä pari sanaa ei nyt riittänyt ilmaisemaan kuinka tyytyväisiä olimme saamaamme palveluun.