Laulu koti-ikävästä perustuu ohjaaja Mika Ronkaisen saman nimiseen dokumenttielokuvaan, joka nähtiin valkokankaalla muutama vuosi sitten. Tarina kertoo Suomi-rokkari Kai Latvalehdon juurettomuudesta ja oman paikan löytämisen vaikeudesta, jonka taustalla on omaan taustaan ja identiteettiin liittyvä ahdistus. Hän on itse kasvanut Ruotsissa, Göteborgissa, omaksunut siellä ruotsinsuomalaisen identiteetin mutta joutunut palaamaan teini-ikäisenä takaisin Suomeen perheensä mukana. Juuri nuoruusiässä ihminen muutenkin etsii identiteettiään, joten paluumuutto osui erityisen hankalaan ajankohtaan. Myöhemmin Latvalehdosta tuli Suomessa tunnettu muusikko, rockyhtye Aknestikin kitaristi.

Miesidentiteetti on kiinnostanut ohjaaja Mika Ronkaista jo pitempään, ja hän on käsitellyt teemaa aikaisemmissa töissään. Näytelmässä päähenkilö ajautuu henkiseen kriisiin tultuaan isäksi ja lähtee selvittämään omaa taustaansa ja syitä omaan käyttäytymiseensä, sillä hän ei pidä itsestään sellaisena kuin hän on. Laulu koti-ikävästä kertookin itselleni enemmän isän ja pojan välisestä suhteesta kuin siirtolaisuudesta, vaikka kehystarinassa maastamuutto onkin vahvasti esillä. Näytelmän ajankohta ei voisi osua parempaan ajankohtaan kuin tähän historialliseen hetkeen, kun Suomi ja koko Eurooppa joutuvat kohtaamaan suuren siirtolaisaallon. Tähän kohtaan sivaltaa lyhyt mutta hätkähdyttävä kohtaus, missä katsomosta huudetaan ' partalapsi'. Väistämättä katsoja joutuu miettimään minkä takia Suomesta 1970-luvulla lähdettiin Ruotsiin, suurimmalle osalle syyt lienevät olleet taloudellisia.

image.jpg

Näytelmässä Latvalehto matkustaa isänsä kanssa Oulusta Göteborgiin, ja käy läpi samalla omaa menneisyyttään. Matka Ruotsiin kuljettaa tarinaa eteenpäin, ja automatkalla käydään myös isän ja pojan väliset syvälliset keskustelut. Siinä yritetään selvittää vanhat mutta ennen puhumattomat asiat, jotka ovat vaivanneet poikaa jo vuosikaudet. Poika on kantanut kaunaa isälleen siitä että tämä aikoinaan päätti muuttaa perheineen Ruotsiin, ja myöhemmin takaisin pojan ollessa jo teini-ikäinen. Kumpikin muutto oli vaikea, vaikka Ruotsiin muuttoa vaikeampi oli paluu takaisin kotimaahan. Kummallakin kerralla poika koki jäävänsä ulkopuoliseksi, mistä seurasi huonommuuden tunteita ja häpeä omasta erilaisuudesta. Isä puolestaan on tuntenut syyllisyyttä tekemisistään, mutta viitaten sukupolvien ketjuun hän toivoo pojaltaan ymmärrystä ja anteeksiantoa. Ja niinkuin suomalaiselle kansanluonteelle on niin tyypillistä, mukana kuvioissa on myös kuningas alkoholi, joka on sävyttänyt perhe-elämää. Pojan toive siitä, etteivät ikävät asiat siirry eteenpäin nuoremman sukupolven kannettavaksi voi kenties toteutua, kun ne kohdataan ja käydään läpi.

Lavastus ja näyttämölle pano on hyvin niukka, näyttämöä hallitsee auto, jonka etupenkillä isä ja poika istuvat ja matkan lopulla kohtaavat. Hannu Pelkonen isänä ja Kai Pelkonen poikana tekivät molemmat tasaista jälkeä, mutta isää enemmän vakuutti minua pojan suoritus. Hannu Pelkonen joutui näyttelemään omaa osaansa, sen sijaan Aki Pelkonen ei näytellyt vaan vain eli ja oli, aivan kuin hän tosiaan olisi ollut se henkilö jota hän esitti. Eniten itseäni silti kosketti Hannu Pelkosen lauluosuus, joka kaikessa karuudessaan teki syvän vaikutuksen.

Musiikilla onkin näytelmässä iso rooli, ja se kuljettaa osaltaan tarinaa eteenpäin keventäen myös tunnelmaa. Muusikot seisovat näyttämön takaosassa valojen katveessa, vain laulusolistit astuvat vuorollaan esiin. Itselleni olisi riittänyt vähempikin musiikki, ja muutaman kappaleen olisi voinut jättää pois. Mutta enemmän häiritsi ohjaajan ratkaisu esittää myös elokuvan tekeminen näyttämöllä, mikä minusta oli aivan turhaa. Vaikka näytelmä perustuukin elokuvaan, ei sitä olisi tarvinnut esittää näyttämöllä, varsinkin kun se tapahtui ohjaajan monologisena puheena. Koska isän ja pojan välinen suhde oli näytelmän keskeisin aihe ja anti, olisin vielä rohkeammin suunnannut katsojan huomion siihen ja jättänyt pois kaiken turhan luottaen siihen että se kantaa. Ymmärrän kyllä senkin että musiikki ym. episodit tekevät näytelmästä viihteellisemmän, ja näytelmä on tehty isolle näyttämölle ajatuksena saada katsomo täyteen. Mietin silti millainen lopputulos olisi ollut, jos näytelmä olisikin tehty pienelle näyttämölle keskittyen vain isän ja pojan dialogiin? Kaiken kaikkiaan näytelmä on silti sympaattinen ja lämminhenkinen kokonaisuus, joka kannattaa käydä katsomassa. Ensi-illassa iso näyttämö olikin loppuunmyyty.

Laulu koti ikävästä Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, ensi-ilta 27.2.2016.

Ohjaus ja käsikirjoitus Mika Ronkainen.