Torstaina 18.2. Rovaniemellä kulttuurikeskus Korundissa kuultiin kuutamomusiikkia. Meiltä tuo konsertti meinasi mennä sivusuun sillä emme olleet ehtineet varata lippuja ajoissa, ja menimme paikalle olettaen että varmasti saisimme liput paikan päältä. Mutta kuinkas ollakaan, tiskillä asiallisen oloinen nuori nainen sanoi lyhyesti, että konsertti on loppuunmyyty. Voihan harmi! Mutta entä jos kaikki eivät tulekaan paikalle, mitä teette tyhjiksi jääville paikoille, kysyin. – No joku voi tulla myöhässä, tai vasta väliajalla, nainen vastasi topakasti. Hmm, monessa muussa paikassa tyhjäksi jäänyt paikka voidaan luovuttaa paikalle tulleille innokkaille kuulijoille. Mutta täällä näköjään käytäntö oli erilainen. Mitä me nyt tekisimme? Päätimme mennä kahvioon sulattamaan pettymystä ja nauttimaan virvokkeita. Kahvia juodessamme rohkaisin vähän ajan päästä mieleni ja päätin mennä uudestaan kysymään tilannetta. Minähän en vähällä luovuta! Kello oli jo seitsemää vaille seitsemän, ehkäpä kaikki eivät tulisikaan paikalle, ajattelin toiveikkaana. Menin kysymään ovimieheltä tilannetta, mutta hän ohjasi minut takaisin samaisen tiukan nuoren naisen luo. Tämä alkoi selittää samaa liturgiaa, vaikka yritin vedota siihen että olimme ajaneet monta sataa kilometriä. Sekään ei paljon vaikuttanut, mutta onneksi vieressä seisonut nainen kuuli keskustelumme. Hänellä oli lippu kädessään ja hän sanoi voivansa myydä sen. Jee! Mahtavaa! Nainen kuului henkilökuntaan eikä tarvinnut itse lippua. Maksoin lipun ja riensin takaisin kahvioon lippua voitonriemuisesti heiluttaen! – Minä sain sen! huudahdin miehelleni. – No hyvä, hän vastasi. Mies jäi miettimään mitä tekisi sillä aikaa kun minä istun konsertissa. Kello alkoi olla jo tasan seitsemän, joten minun täytyi kiiruhtaa kipinkapin saliin, mennessäni vilautin lippua äskeiselle ovimiehelle tyytyväinen ilme kasvoillani. Istuin alas paikalleni ja huokaisin helpotuksesta. Sinnikkyys palkittiin jälleen kerran.

Konsertti alkoi Beethovenin niin kutsulla Kuutamosonaatilla, joka on säveltäjään laajimmin tunnettu ja rakastettu pianosonaatti. Säveltäjä tosin ei tuota nimeä teokselle itse antanut, vaan vasta monta vuotta hänen kuolemansa jälkeen eräs saksalainen kriitikko kertoi teoksen tuoneen hänen mieleensä kuutamoisen yön Luzern-järvellä. Beethoven omisti teoksen rakkaudentunnustuksena 17-vuotiaalle oppilaalleen, johon hän tuolloin kolmikymppisenä oli palavasti rakastunut. En ole varma missä olen kuullut sonaatin aikaisemmin, mutta tutulta se kuulostaa. Ja voin hyvin ymmärtää miksi sitä kutsutaan kuutamosonaatiksi, sillä niin kaunis ja haaveileva se on. Yhtä haaveilevaa oli pianisti Anna Laakson kevyet hipaisut koskettimilla hänen tulkitessaan Beethovenin sonaattia teokseen sopivalla herkkyydellä. Melodian kulku ja sävelet maalaavat helposti mieleen kauniin kuutamon, vaikka teoksen loppuosa onkin synkempi, aivan kuin tumma pilviverho olisi peittänyt äskeisen kuutamon.

Sonaatin jälkeen flyygeliä siirrettään ja soittajien istuimia järjestellään, missä välissä miehenikin livahtaa saliin, sillä viimeisellä rivillä oli ollutkin vielä yksi paikka. Nostamme peukkuja toisillemme. Nyt olen vieläkin tyytyväisempi, kun hänkin pääsi nauttimaan konsertista!

Jos Beethovenin pianosonaatti oli helposti sulavaa ja korvia hivelevää, on sitä seuraava Andrzej Krzanowskin 2.sinfonia sen sijaan jotain aivan muuta. Jo 39-vuotiaana äkillisesti kuollut puolalainen säveltäjä oli maansa ehkä lahjakkain ja lupaavin säveltäjä. Kolmiosainen sinfonia on hyvin intensiivinen ja osin ristiriitainenkin teos, jota on ensin vaikea hahmottaa. Ensimmäisen puoliajan päättää puhallinkvintettisovitus Richard Straussin Kuutamomusiikkia oopperasta Capriccio.

Konsertti jatkuu australialaisen säveltäjän Brett Deanin ’Unipolygrafia’- teoksella pianolle ja puhallinkvintetille. Sävellys on lyhyt mutta vaativa välipala konsertin kokonaisuudessa. Sen otsikko, samoin kuin osien nimet ovat suoria lääketieteellisiä lainauksia, jotka viittaavat ihmisen biofysiologisiin muutoksiin unen aikana.

Illan loppuhuipennuksena kuullaan Dmitri Sostakovitsin viimeinen sävellys, joka valmistui kesällä 1975 vain muutama viikko ennen hänen kuolemaansa. On selvää että keuhkosyöpään kuollut mies tiesi, mitä oli tulossa ja halusi tällä teoksellaan jättää musiikilliset jäähyväiset maailmalle. Sävellys onkin riipaisevan kaunis ja liikuttava, joka kouraisee syvältä ja nostaa melkein väkisin kyyneleet silmiin. Sen version alttoviululle ja kamariorkesterille on tehnyt Vladimir Mendelssohn, joka tunnetaan Suomessa varsin hyvin varsinkin Kuhmon kamarimusiikkifestivaalin pitkäaikaisena vieraana ja nykyisenä taiteellisena johtajana. Kansainvälisesti menestynyt ja arvostettu viulisti Gilad Karni soitti alttoviulua tulkiten teoksen maailmaa hyvin hallitusti.

Lapin Kamariorkesteri selvisi illan urakastaan sangen hyvin johtajansa, kapellimestari John Storgårdsin johdolla. Storgårds on johtanut kamariorkesteria jo parikymmentä vuotta v:sta 1996 lähtien. Hän vierailee säännöllisesti eri puolilla maailmaa ja on vuosien varrella johtanut monia merkittäviä sinfoniaorkestereita. Storgårds esiintyy ja levyttää myös viulistina ahkerasti, ja hänen johdollaan myös Lapin kamariorkesteri on levyttänyt musiikkia useamman levyn verran. Storgårds tunnetaan kunnianhimoisena ja vaativana johtajana, joka onkin nostanut kamariorkesterin aivan uudelle taiteelliselle tasolle. Kunnianhimo näkyy myös konserttien sisällössä, sillä tämäkään Kuutamomusiikki-teemalla kulkeva kokonaisuus ei romanttisesta nimestään huolimatta ollut mikään kevyt kattaus, vaan kuulijallekin aika vaativa kokonaisuus. Liki kaksi ja puolituntinen konsertti piti sisällään niin paljon aineksia, että se vaatii sulattelua. Ehkä nuo kaksi pientä teosta olisi voinut jättää toiseen kertaan, ja keskittyä kolmeen pääteokseen. Silloin kuulijakin olisi ehkä jaksanut keskittyä paremmin ja olla täysillä mukana loppuun asti.