Konsertin otsikko ja muut etukäteistiedot nostivat odotukset hyvin korkealla. Ohjelmalehtisen kannessa sanottiin esiintyjien olevan huippumuusikoita eikä ohjelman sisäsivulla olleessa esittelyssäkään kehusanoja oltu säästelty. Niinpä järkytys olikin melkoinen, kun ensimmäinen puolituntinen sai kuulijan pitelemään korviaan ja miltei vaipumaan epätoivosta penkin alle. Muusikkopariskunta, sellisti ja sopraano Seeli Toivio miehensä bassolaulaja Heikki Sassi olivat koonneet todella erikoisen ohjelmiston, missä rohkeasti ja surutta yhdistettiin Lea Lavenin Rotunainen Mozarttiin ja Jamppa Tuominen Bachiin. Ensimmäiseksi numeroksi oli valittu Mozartin In diesen helgen Hallen, missä Toivio säesti miestään pianolla. Tämän jälkeen Toivio siirtyi sellon ääreen selittäen että hän on nimenomaan sellisti, eikä suinkaan pianisti. Yksinlaulun paras säestys on ehdottomasti nimenomaan piano, ja jos käytettävissä vielä on hyvä flyygeli, kuten Koivun ja Tähdin hienossa salissa, sitä kannattaisi ehdottomasti käyttää.

Mutta erikoista ohjelmistoa paljon enemmän minua häiritsi taustanauhan estoton käyttö. Esityksestä tuli väistämättä mieleen erikoinen karaoke-esitys, varsinkin Sassi vaikutti enemmän karaokelaulajalta kuin oikealta solistilta. Ohjelmalehtisen sisäsivulla hän itse kertookin harrastaneensa pitkään karaokea, mikä on selvästi jättänyt jälkensä hänen esiintymiseensä. Karaoketaustasta huolimatta mies putosi aina välillä musiikin kyydistä. Iskelmissä on vielä humppakomppi, mikä lisäsi tilanteen outoutta entisestään. Kaiken huipuksi taustanauha oli aivan liian isolla, ja yleisöltä saadun palautteen jälkeen sitä onneksi laitettiin pienemmälle. Sassista jää kaiken kaikkiaan sellainen tunne, että hänen käyränsä on jo laskussa, Toiviolla sen sijaan vielä nousussa.

En ole koskaan harkinnut niin vakavasti kuin tällä kertaa lähteväni kesken kaiken pois jostain esityksestä, enkä tehnyt sitä nytkään, vaan sinnittelin loppuun saakka. Ensimmäinen puoliaika oli todellakin tuskastuttava, mutta toinen puoliaika jo selvästi parempi. Taustanauha oli edelleen isossa roolissa, mutta nyt volyymi oli jo siedettävällä tasolla. Silti mietin nytkin pariskunnan valintoja. Toisen puoliajan aloittanut Bachin iki-ihana aaria olisi ollut paljon vaikuttavampi ja kauniimpi pelkällä sellolla soitettuna, mutta nyt taustalla kuuluvat syntikan avaruus- ym. äänet häiritsivät kuuntelemista ja peittivät sellon äänen. Muutenkin kaikki kappaleet, joissa Toivio soitti selloa, oli pilattu taustanauhalla. Sello on niin hieno soitin, että sen kannattaisi antaa soida ja kuulua kunnolla.

Toivio pääsi esittelemään myös lauluääntään useampaankin otteeseen. Hän kertoi löytäneensä sopraanoäänensä vain pari vuotta sitten, mutta selvästi hänen äänessään on potentiaalia. Molemmilla, sekä Toiviolla että Sassilla on vahva ääni, joita olisi ollut mukava kuulla oikean orkesterin tai edes yhden säestäjän kanssa. Muutenkin muusikkopari pystyisi varmasti paljon parempaankin kuin mitä lauantai-iltapäivänä Muhoksella saatiin kuulla. Esimerkiksi pariskunnan yhteistyön tuloksena kuultu Pohjanlahti (sävel S. Toivio, sanat H. Sassi) oli kiistämättä kaunis laulu, jonka Toivio myös esitti kauniisti. Jatkossa kannattaisikin miettiä tarkemmin konsertin kokonaisuutta ja harkita vakavasti taustanauhan poisjättämistä. Mikä on saanut pariskunnan ylipäätään päätymään tällaiseen ratkaisuun? Todennäköisesti raha, mutta silti hyvän pianistin palkkaaminen olisi ehdottomasti kannattanut. Jos tuotto ei olisi mennyt Punainen Sulka-keräykseen, lipunhinta olisi voinut vähän harmittaa.

Ja niinhän siinä kävi, että Uotiselle jäi karistamastaan huolimatta tällä kertaa sivurooli, sillä pääosaa esittivät naiset, ja illan tähti oli nimenomaan Lindgren. Uotinen vitsailikin hyväntuulisesti, että hänellä on näköjään vain avustajan rooli, kun hän auttaa naisia vaihtamaan vaatteita. Ja asuja naiset vaihtoivatkin ihan riittämiin, vähempikin olisi kenties riittänyt. Olen nähnyt Uotisen useita kertoja, niin tanssijana kuin laulajanikin, ja tiedän että hän pystyy myös laulamaan paljon paremmin kuin mitä tässä esityksessä kuultiin. Myöskään hänen läsnäolonsa ei ollut ihan niin voimallista kuin yleensä hänellä on tapana. Olisikohan niin, että samaan aikaan pyörivät omaelämäkerrallisen Porista Pariisiin-esitykset häiritsevät keskittymistä enää täysillä Passioneen?

Marika Krook pääsi välillä väläyttämään taitojaan mutta selvää on että hänellä on enemmänkin kapasiteettia. Tällä kertaa hänelle on varattu tuhman tytön ja itämaisen naisen mystinen rooli, mihin hänen käheä äänensä sopikin loistavasti. Ajoittain Krookin äänestä tulee mieleen aito napolainen laulutyyli, syrjäisten katujen naisten tyyliin. Mielellään olisi nähnyt Krookista enemmän myös muita puolia.

Kuten edellä totesin, illan tähti oli kiistatta Helena Lindgren, jolle olikin varattu suurin rooli. Hän myös täytti oman roolinsa mallikkaasti esiintyen luonteenomaisen hillityn pidättyväisesti, mutta tyylikkäästi. Lindgren on varma esiintyjä, onhan hän laulanut jo parikymmentä vuotta ja keikkailee säännöllisesti. Lindgren ei liehu eikä riehu lavalla, vaan ilmaisee tunteitaan nimenomaan äänensä kautta laulamalla.

Bändi koostui neljästä nuoresta rock-muusikosta, mikä kuului musiikin soundissa. Hyvin pojat soittivat, mutta omaan makuuni ja korvaani nuorten miesten soitossa oli vähän liian terävä rock-soundi. Sähkökitara ei välttämättä ole paras soitin italialaisten tunnelmallisten kappaleiden säestämiseen. Myös yksi sähkökitarasoolo olisi riittänyt esitykseen, nyt niitä saatiin kuulla kaksi. Lisäksi kuultiin kaksi instrumentaalibiisiä, joiden merkitys jäi avoimeksi.

Illan viimeisenä varsinaisena kappaleena kuultiin iki-ihana Caruso, johon oli tehty uudet suomenkieliset sanat. Lindgren ja Krook esittivät kappaleen duettona, ja olisi ollut hienoa kuulla Krookin ääntä tässä kappaleessa vielä enemmän. Nytkin naisten duetto sai ihon nousemaan kananlihalle, mikä kertoo jo paljon tulkinnan intensiivisyydestä. Ja konsertin olisi hyvin voinut päättää tähän, sillä encorena esitetty Peppi Pitkätossu ruotsiksi oli tarkoitettu hauskaksi loppukevennykseksi, mutta nyt se ei oikein sopinut muuten tyylikkääseen kokonaisuuteen.

PASSIONE - Kokkolan kaupunginteatterissa to 23.2.2017

Marika Krook-laulu, Helena Lindgren- laulu, Jorma Uotinen- laulu.

Kasperi Kallio, piano ja koskettimet, Ossi Maristo, kitara, Juho Pitkänen, sähkökitara, Jarkko Rantanen, lyömäsoittimet.

Säveltäjä Tuomelan ja libretisti Parkkisen yhteistyön tulos on kirkas tiivistelmä toimeliaan kuusamolaissuvun ihmisistä, heidän haaveistaan ja pettymyksistään. Viitekehyksenä on 1900-luvun Suomi, matka karuista oloista yhä paraneviin elinehtoihin, toisen maailmansodan tuhojen ja kärsimysten kautta sinnikkääseen jälleenrakennusvaiheeseen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehkeytymiseen. Oopperan kuluessa tulee hyvin selville se tunnettu tosiasia, ettei aineellisen hyvinvoinnin kasvu takaa onnellisuutta.

Säveltäjä Tapio Tuomelan suhde laulumusiikkiin on käytännöllisen läheinen. Oopperan sävelmateriaalin pohjalla hänellä on ollut selvästi modernistinen eetos, mutta alkuteoksesta löytyvät vihjeet ovat innoittaneet häntä käyttämään myös hengellisestä- ja kansanmusiikista saatuja vaikutteita. Musiikki ilmaisee koruttomasti sen että päähenkilöiden pinnan alla kuhisee kuumeisesti. Kun tunteet joskus harvoin purkautuvat epätoivoiseksi huudoksi, se on sitä vaikuttavampaa. Tuomela on luonut musiikillaan eräänlaisen psykologisen trillerin, missä on ihmisten mykkyyteen painettujen ristiriitojen aiheuttamaa piinaavaa jännitystä.

Ohjaaja Heta Haanperän mielestä musiikkia ei tarvitse sanallistaa. Elämää ei voi yksinkertaistaa loogisiksi lauseiksi, vaan se on enemminkin tunteiden, muistin ja oppimisen luoma kudelma. ” Lopputulos on maisema, jota ei voi nimetä vaan se täytyy nähdä ja kokea.” Niin myös tämä ooppera täytyi kokea, nähdä ja kuulla itse. Ja täytyy myöntää, että kokemus oli voimakas ja jätti vahvan muistijälken. Kaikki luomisprosessiin osallistuneet olivat onnistuneet luomaan harvinaisen koskettavan ja yllättävän syvällisen teoksen, sillä usein ooppera jää pinnalliseksi. Mutta nyt sukellettiin suoraan syviin vesiin ja sama ote piti alkukohtauksesta loppuun saakka 1970-luvulle sijoitetun kohtauksen aiheuttamaa lyhyttä notkahdusta lukuunottamatta.

Ohjaaja Heta Haanperä on luonut vahvoja ja eläviä persoonallisuuksia. Virpi Räisänen tekee todella vaikuttavaa jälkeä Kätilö Marian hahmossaan, ja itseäni nimenomaan Kätilön rooli kosketti syvimmin. Varsinainen päähenkilö lienee ollut Kätilön tytär Lahja, jonka elämä ja avioliitto homoseksuaaliksi paljastuvan miehensä Onnin kanssa on hyvin onneton. Onni kamppailee itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa aikakautena, jolloin homoseksuaalisuus määriteltiin vielä sairaudeksi ja rikolliseksi toiminnaksi. Oopperasta kirjoitetuissa arvioissa onkin korostettu usein tätä puolta, mutta oopperan tarina kertoo myös paljon muuta. Se kertoo paitsi rakkaudesta, omanarvontunnosta ja ihmisen oikeudesta olla oma itsensä, sukupolvien ketjusta ja vaietuista salaisuuksista sekä oman paikan löytämisestä yhteisön ja vallitsevan normiston puristuksessa.

Neljäntien risteys on Oulun kaupunginteatterin tuotantoa yhteistyössä Oulu Sinfonian, Oulun ammattikorkeakoulun, Oulun konservatorion ja Oulun oopperayhdistyksen kanssa. Neljäntienristeys- ooppera kuuluu Suomi 100- juhlavuoden ohjelmistoon ja täytyy sanoa että tämä oli hieno valinta.

Tapio Tuomelan Neljäntienristeys Oulun kaupunginteatterissa. Libretto Sami Parkkinen, kapellimestari Erkki Lasonpalo, ohjaus Heta Haanperä, lavastus Kalle Nurminen, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Kantaesitys oli Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 13.1.2017.

Sinkovski soittaa yli 330 vuotta vanhaa barokkiviulua, jonka on rakentanut Fransesco Ruggier vuonna 1680 Cremonassa. Näin vanhat soittimet herättävät aina hämmästystä nykyajan kuulijassa, joka elää tässä kertakäyttökulttuurin pilaamassa maailmassa. Ja täytyy sanoa, että todella hienosti soi tuo vanha viulu Oulun Tuomiokirkossa erinomaisen viulistin käsissä. Ohjelmistossa oli konsertin nimen mukaisesti Antonio Vivaldin sävellyksiä ja viulukonserttoja, jotka olivat 1700-luvulla vallankumouksellisia. Vain aniharvat tuon ajan viulistit kykenivät soittamaan niitä. Vivaldi itse soitti viulua paremmin kukaan aikalaisensa. Illan konsertissa Sinkovski soitti kaksi Vivaldin viulukonserttoa, joista toinen oli herkkää ja viipyilevää tunnelmointia, ja toinen vimmaista taiturointia, jossa Sinkovski näytti ottavan kaiken irti barokkiviulustaan.

Vivaldin viulukonserttojen lisäksi joukkoon mahtui myös Bachin kaksoisviulukonsertto, joka itse asiassa oli konsertin parasta antia. Tuota konserttoa tulkintoineen voisi luonnehtia ’ taivaalliseksi musiikiksi’, joka hivelee paitsi kuuloaistia ravitsee myös sielua. Varsinaista sielunhoitoa siis riippumatta mihin kuulija uskoo. Sinkovskin kanssa Bachia tulkitsi Minna Kangas, joka Sinkovskin vilkkaan liikehdinnän rinnalla soitti hyvin rauhallisesti ja vähäeleisesti. Kangas on pitkällä taiteilijaurallaan ehtinyt toimia lähes kaikissa merkittävissä suomalaisissa barokkiorkestereissa. Kankaan lisäksi oululaisista soittajista täytyy nostaa esiin myös huilisti Pekka Elsilä, joka soittaa modernilla poikkihuilulla sekä klassista musiikkia että flamencoa. Lisäksi hän on erikoistunut soittamaan barokkimusiikkia traversolla, ja soitti sillä myös Telemanin kaksoiskonserton Sinkovskin rinnalla.

Sinkovski liikehtii soittaessaan hyvin vapautuneesti ja vauhdikkaasti, mitä katsojan on ilo seurata. Itsekään en voinut estää itseäni heiluttelemasta päätäni musiikin mukana, vaikka kanssayleisö näyttikin kuuntelevan hartaan keskittyneesti ja liikahtamatta paikoillaan. Yleisö repesi vasta konsertin lopuksi raikuviin ja voimallisiin suosionosoituksiin, jota kirkossa harvinaiset jalkojentömistykset vielä säestivät. Sinkovski vierailee jo toistamiseen Oulussa, ja on päässyt hyvään yhteyteen paikallisten vanhan musiikin soittajien kanssa. Oli hienoa huomata miten hän johti The Seasons Ensembleä, ja kommunikoi kokoonpanon kanssa hyvin luontevasti. Toivottavasti barokkimestari tulee tänne vielä useita kertoja!

Italialaisen Amedeo Modiglianin kuuluisuus on perustunut boheemin taiteilijaelämän romantisointiin ehkä enemmän kuin kenenkään muun taiteilijan. Taiteilijan runsas tuotanto kertoo kuitenkin myös muusta. Kiehtovat henkilökuvaukset, muotokuvat, mystiset veistokset ja sensuellit alastonmaalaukset tuovat esiin kunnianhimoisen, kansainvälisen ja sivistyneen taiteilijan. Modiglianin kiihkeä ja traaginen elämä päättyi jo 35-vuotiaana, juuri menestyksen kynnyksellä. Niin elinaikanaan kuin nykyisinkin Modigliani tunnetaan parhaiten eleganttien naisten ja sensuellien alastonkuvien maalarina. Modiglianin muotokuville on tyypillistä vahva viivankäyttö ja murretut värit. Muotokuvissa taiteilijaa kiinnosti ensisijaisesti mallin persoonallisuus, ei niinkään hänen ulkoiset piirteensä.

Modiglianin elämää varjostivat jatkuva sairastelu ja tietoisuus kuoleman läheisyydestä. Hän piti elinaikanaan vain yhden, kohun saatteleman yksityisnäyttelyn. Kuollessaan hän oli lähes pennitön, alkoholin ja huumeiden heikentämä mies. Pian hänen kuolemansa jälkeen Modiglianin taiteen ainutlaatuisuus ymmärrettiin ja hänen maineensa kasvoi vuosikymmenten kuluessa. Nykyään taiteilijan teokset rikkovat kansainvälisten huutokauppojen ennätyksiä. Modigliani eli ja työskenteli Pariisissa keskellä 1900-luvun alun kuohuvaa taide-elämää. Hänen laajaan tuttavapiiriinsä kuului taidemaalareita, kuvanveistäjiä, kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiä. Erityisesti Modigliani oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta, hänen kerrotaankin kantaneen aina kirjaa taskussaan.

Amedeo Modigliani aloitti taideopinnot kotikaupungissaan Livornossa 1898. Hän sai paljon vaikutteita matkoiltaan Roomaan ja Firenzeen. Hän vietti kolme vuotta myös Venetsiassa, missä hän opiskeli elävän mallin piirtämistä. 1906 hän muutti Pariisiin ja tutustui siellä mm. Pablo Picassoon, jonka sinisen kauden teoksia on verrattu Modiglianin varhaisiin teoksiin. Tuohon aikaan Modigliani kiinnostui myös Paul Cezannen ja Paul Gauguinin taiteesta. Omaa ilmaisutapaansa etsiessään Modigliani työskenteli intensiivisesti niin piirustusten, maalausten kuin veistosten parissa. Hän saattoi työstää jopa satoja luonnoksia päivässä, mutta tuhosi niistä suurimman osan. Modigliani maalasi usein muotokuvia myös ystävistään ja antoi luonnoksia myös ystävilleen, jotka puolestaan piirsivät hänestä muotokuvia. Säilyneet piirustukset ja muotokuvat kertovat 1900-luvun alun Pariisin taiteilijayhteisöstä.

Taiteilijan maalaukset tuovat esiin Pariisin Montparnassen tuon ajan boheemielämän monimuotoisuuden. Modiglianin muotokuvien kautta avautuu näkymä Pariisin taiteilijaelämään ja kukoistavaan alakulttuuriin. Taiteilija kuvasi mielellään boheemeja ja androgyynejä, ja näki heidät mielenkiintoisina ja persoonallisina yksilöinä. Modiglianin ihmiskäsityksen mukaan taiteilijat olivat erikoisyksilöitä, joita yhteiskunnan keskiluokkaiset normit eivät kahlinneet. Taidemaailman keskeisiä paikkoja olivat kahvilat, joista monet ovat edelleenkin kuuluisia.

Tuohon aikaan Pariisin Montparnassesta muotoutui kansainvälisen taidemaailman keskipiste. Modernismin historia luotiinkin juuri noilla kulmilla. Avantgarde-taiteilijoiden käyttämä kulmikas, geometriaan perustuva kubismi tuli esiin niin veistoksissa kuin maalauksissa. Ystävystyttyään kuvanveistäjä Constantin Brancusin kanssa, Modgliani alkoi nähdä itsensä enemmän kuvanveistäjänä. Hän käytti veistosten materiaalina Pariisin metron työmailta löytämäänsä huokoista kalkkikiveä. Modiglianin veistosten juhlavien hahmojen ja pitkänomaisten kasvonmuotojen taustalla olivat eksoottiset kulttuurit ja esihistoriallisen ajan taide. Kuvanveiston kautta Modiglianin ilmaisu vaputui ja sen avulla hän löysi oman tunnistettavan muotokielensä. Elegantit, pitkänomaiset kasvot ja mantelinmuotoiset silmät toistuivat Modiglianin tuotannossa, niin veistoksissa kuin myöhemmin myös maalauksissa. Maalaustaiteen pariin Modigliani palasi ensimmäisen maailmansodan alkaessa 1914-1915.

Sairaalloiselle taiteilijalle oleskelu Pariisissa alkoi sodan, pommitusten ja espanjantaudin leviämisen takia olla liian vaarallista. Niinpä 1918 Modigliani matkusti monen taiteilija-aikalaisensa tavoin Nizzaan, Ranskan Rivieralle yhdessä rakastettunsa kanssa. Aurinkoisessa Nizzassa Modiglianin väripaletti vaaleni ja entisten murrettujen sävyjen tilalle tuli heleitä punaisia, keltaisia ja vihertäviä sävyjä. Tuo Rivieralla vietetty aika osoittautui taiteellisesti hyvin tuottoisaksi ja oli muutenkin hyvin onnellinen jakso Modiglianin elämässä. Marraskuussa 1918 taiteilijalle syntyi myös esikoistytär, ja taiteilija maalasi tuohon aikaan myös lapsimuotokuvia. Yli vuoden oleskelun jälkeen taiteilija palasi perheensä kanssa Pariisiin, missä hän osallistui Salon d’Automnen näyttelyyn, mutta samaan aikaan hänen terveytensä heikkeni dramaattisesti. Hänet vietiin sairaalaan, jossa hän kuoli 24.1.1920.

Amedeo Modigliani näyttely Ateneumissa 28.10.2016-5.2.2017. Ennen Helsinkiä näyttely on ollut esillä Lillessä ja Budapestissa. Kokonaisuus on toistaiseksi laajin Pohjoismaissa esillä ollut Modigliani-näyttely. Näyttelyn pääkuraattori on Lillen Taidemuseon johtajana toiminut Sophie Levy. Ateneumin näyttelystä vastaavat intendentit Anna-Maria von Bondorff ja Timo Huusko.

Yayoi Kusaman taiteellinen ura alkoi 1940-luvulla Japanissa. Hän on pääosin itseoppinut ja sai vain vähän muodollista taidekoulutusta. Perheensä vastustuksesta huolimatta Kusama lähti Kiotoon opiskelemaan perinteistä nihonga-tyyliä. Pian hän kuitenkin koki perinteisen tyylin rajoittavan liikaa hänen työskentelyään, minkä takia hän alkoi kokeilla uusia menetelmiä. 1950- luvun kuluessa hän piirsi ja maalasi orgaanista maailmaa mutta siirtyi vähitellen kohti abstraktia ilmaisua. Jo nuorena hän toisti pilkkuja ja erilaisia kuvioita, mistä tulikin hänen taiteensa tunnusomainen piirre. 1950-luvun lopulta lähtien hän alkoi maalata pieniä lenkkejä, jotka muodostavat valtavia verkostoja. Äärettömyys, toisto ja halu sulautua maailmaan ovatkin olleet Kusaman taiteen keskeisiä teemoja läpi koko hänen pitkän uransa.

Yhteys luontoon on ollut Yoyoi Kusamalle tärkeää lapsuudesta lähtien. Hänen perheellään oli siemenviljelytila, ja klassiset kasvitutkielmat olivatkin luonteva ensimmäinen askel taiteilijan uralle. Luonnon muodot kiinnostivat Kusamaa jo varhain. Hän maalasi ja piirsi kurpitsoja jo 1940 luvun lopulta ja palasi aiheen pariin vielä toistamiseen 1980-luvulla. Kusaman ensikohtaaminen kurpitsan kanssa oli merkityksellinen: ” Se alkoi heti puhua minulle eloisasti. Se oli kasteesta märkä, sanomattoman houkutteleva ja aristeli kosketusta… Viehättävä ja hurmaava muoto lumosi minut. Eniten minua viehätti kurpitsoiden aulis vaatimattomuus.” Nykyään kurpitsa on Kusaman tunnetuin aihe, jota hän toistaa eri tekniikoin.

Japanissa syntynyt taiteilija muutti Yhdysvaltoihin 1950- luvun lopulla, 1957. New York oli avantgard-taiteen ja uusien taidekokeilujen keskus, joka ruokki myös Kusaman taiteellisia kokeiluja. Äärettömyysverkko-maalaukset saivatkin innostuneen vastaanoton sen ajan New Yorkin taidemaailmassa, jossa Kusamasta tulikin yksi taiteen uudistajista Teokset erottuivat edukseen hienovaraisella ilmaisutyylillään ajan abstraktien ekspressionistien voimakaseleisistä töistä.. Hän kehitti aivan omintakeisen visuaalisen kielen, joka ei taipunut mihinkään valmiiseen muottiin.

1960-luvulla Kusama laajensi taiteellista tuotantoaan monelle eri alalle. Hän ohjasi elokuvia, suunnitteli vaatteita ja toteutti performansseja. Taiteilija herätti kohua tapahtumillaan, joissa alastomat, täplikkääksi maalatut mallit juhlistivat rauhanaatetta ja seksuaalista vapautumista. Kusamaan vaikutti tuohon aikaan Vietnamin sodan vastainen liike, hippikulttuuri ja Yhdysvaltojen kansanoikeusliike. Kusama suunnitteli myös vaatteita, jotka olivat tärkeä osa taiteilijan aktivismia. Ne julistivat sukupuolten tasa-arvoa ja luonnollista suhdetta ruumiiseen.  

Sisäinen todellisuus, hallusinaatiot, pelot ja pakkomielteet ovat olleet alusta lähtien Kusaman taiteen lähtökohtia. Lapsuudestaan lähtien taiteilija on kärsinyt voimakkaista hallusinaatioista, joita hän käsittelee piirtämällä. Keskeistä Kusaman työskentelyssä on meditatiivinen maalausprosessi, ja saman kuvion toistaminen loputtomasti. Verkostojen maalaaminen oli fyysinen ja henkinen, pakkomielteen kaltainen kokemus, joka vei taiteilijan mennessään. Taiteilija joutui oudon hurmoksen valtaan ja saattoi maalata jopa 50 tuntia yhteen menoon. Hän ei käyttänyt koskaan apulaisia vaan teki kaiken itse. 1973 Kusama palasi lopullisesti Japaniin. Toistuvien paniikkikohtausten ja hallusinaatioiden takia hän päätti 1977 muuttaa pysyvästi psykiatriseen sairaalaan, missä hän jatkoi taiteen tekemistä. Taiteen tekeminen onkin Kusamalle keino käsitellä ahdistavia näkyjä, jotka ovat vainonneet häntä jo lapsuudesta lähtien.

Nykyään 87-vuotias taiteilija maalaa yhä joka päivä. Hän on työstänyt Ikuinen sieluni-maalaussarjaa vuodesta 2009 lähtien. Alun perin hän päätti tehdä sata maalausta, mutta sai ne valmiiksi jo puolessatoista vuodessa. Sen jälkeen tavoite on kasvanut tuhanteen. Kusama maalaa teokset vaakatasossa olevalle kankaalle, edeten reunoilta keskelle. Hän ei koskaan korjaa mitään eikä maalaa päälle.

Itse pidin ja vaikutuin eniten peiliteoksista. Mm. teos missä saattoi kurkistaa sisään peililaatikkoon oli todella kiehtova, ja sillä olikin miltei hypnoottinen vaikutus. Oma kuva ja pienet peilit kertautuivat loputtomasti, ja imivät sisäänsä tuohon äärettöminä toistuviin kuviin. Tuon kokemuksen kautta saattoi saada pienen aavistuksen taiteilijan pakkomielteestä ja intohimoisesta maalaamisesta.

Helene Schjerfbeck lukeutui jo elinaikanaan maamme eturivin kuvataiteilijoihin, joka ehti pitkän ja tuotteliaan uransa aikana saavuttaa kansainvälisen aseman yhtenä koko länsimaisen taiteen merkittävänä modernistina. Turun Taidemuseossa parhaillaan esillä oleva näyttely esittelee rakastetun taiteilijan teoksia lähes seitsemänkymmenen vuoden ajalta osoittaen samalla, miten realismiin sidoksissa ollut nuoruusvuosien muotokieli muuttui vähitellen elämän myötä yhä pelkistyneemmäksi ilmaisuksi. Pelkistettyä maalaustapaa ei vielä 1880-luvulla ymmärretty, ja Schjerfbeck luopuikin siitä joksikin aikaa, vaikka tunsikin sen jo nuorena omakseen. Myöhemmin hän kuitenkin palasi omille juurilleen kohti yhä henkistyneempää ilmaisua. Alun hillityn realismin kautta taiteilija siirtyi kohti naturalismia, ja hienoista ekspressionismia sekä impressionismia. Taiteilijan värien käyttö oli hyvin omaperäistä, herkkää ja jopa hapuilevaa. Schjerfbeckin usein käyttämä tehokeino oli muuten hillityn värimaailman keskellä oleva värikäs läiskä, joka korostaa voimakkaasti haluttua kohtaa teoksessa, ja luo teoksiin mielenkiintoista kontrastia.

Aluksi, 1800-luvun lopulla, taiteilijan työt saivat vain vähän ymmärrystä yleisöltä, mutta 1913 aikansa merkittävä taidekauppias Göstä Stenman näki niiden arvon. Hän palkkasi Schjerfbeckin kuukausipalkkaiseksi taiteilijaksi, mikä auttoi taiteilijaa etenemään urallaan. Toinen merkittävä ymmärtäjä oli taidekriitikko, kirjailija ja taidemaalari Einar Reuter, josta tuli Schjerfbeckin läheinen ystävä ja tukija taiteilijan elämän loppuvaiheisiin saakka. He maalasivat yhdessä ja tutkivat ulkomaisia taidelehtiä ja alan kirjallisuutta saaden vaikutteita myös toisiltaan.

Turun Taidemuseo on saanut lainaan liki 90 teosta Ateneumista, sekä muista merkittävistä julkisista ja yksityisistä kokoelmista Suomesta ja Ruotsista. Näyttelyn keskiössä ovat henkilö-ja muotokuvat, sillä ihmiskuvaus oli herkän taiteilijan kuningaslaji. Schjerfbeck halusikin tavoittaa teoksiinsa mallin luonteen, ja jotain olennaista ihmisestä. Jostain syystä hänen oli kuitenkin vaikea saada malleja. Teosvalikoima esittelee vaikuttavien ja syvääluotaavien omakuvien sarjan, sekä omaperäiset, omakuvien lailla ajan vääjäämätöntä kulkua tulkitsevat asetelmat. Esillä on toistakymmentä omakuvaa vuosilta 1878-1945, jotka vavisuttavat katsojaa siitä huolimatta, että olenkin nähnyt ne jo muutaman kerran. Näyttelyssä on esillä myös taiteilijan varhaisina vuosinaan tekemiä historia-aiheisia kuvia, joiden kuvaajana Schjerfbeck oli poikkeus Suomen oloissa, sillä arvostettua lajia oli totuttu pitämään siihen asti nimenomaan miesten lajina. Esillä on uran alkupuolelta myös kuuluisa ja aina yhtä koskettava Toipilas (1888) sekä herkkä Tanssiaiskengät (1882).

Turun Oopperakammari ry. järjesti Kamarioopperafestivaali lokakuussa 2016 jo viidennen kerran. Festivaalin räväyttin teos oli Noitanaisia-musikaaliooppera, joka nähtiin ja kuultiin Turun Työväenopiston juhlasalissa 22.10. Teos kytkee kahden nykynaisen, Annan ja Gretan tarinat, myyttiin noitanaisista, joilla on yhdeksän elämää. Danny Ashkenasin ja Peter Lundin alkuperäinen teos ”Hexen” on esitetty ensimmäisen kerran Berliinissä 1991. Käsikirjoitus onkin oivaltavan hauska. Nyt oopperan on suomentanut ja ohjannut Anu Hälvä, joka on onnistunut suomennoksessaan ihailtavan hyvin. Dialogi on nasevaa ja hauskaa, tyyli muuten räväkkää. Myös laulujen käännökset toimivat hyvin yhteen musiikin kanssa. Annaa oopperassa esittää sopraano Emilia Vesalainen-Pellas ja Gretaa altto Anne Korpelainen. Pianistina ja musiikin johtajana toimi Esa Ylönen, kitarassa oli Wiljami Salminen, saksofonia ja klarinettia soitti Ilmari Hauer. Näyttämön lavastuksen on tehnyt Camilla Nenonen, ja lavastuksen elementit muuntautuivat esityksen aikana eri tarkoituksiin.

Ooppera käsittelee naisen rooleja ja seksuaalisuutta eri näkökulmista. Esityksessä tutkitaan naisen seksuaalisuutta raikkaasti ja rohkeasti, noitanainen tietää mitä ja miten haluaa toteuttaa seksuaalisuuttaan. Miehet ovat tässä esityksessä sivuroolissa, nainen itse oman elämänsä päähenkilö. Nainen ei ole mikään objekti, miesten halujen kohde, vaan subjekti, itse tekijä ja kokija. Vertauskuvia otetaan eläinmaailmasta, mm. rukoilijasirkan ja mustan lesken parittelutavoista. Esitys huutii railakkaasti myös äidin roolia murtaen sovinnaisia käsityksiä äidin uhrautuvasta rakkaudesta nostaen esiin mm. naisen tunteman vihan ja murhanhimon. Koko esityksen herkin ja koskettavin kohta onkin lapsensurmaan päätyneen naisen surulaulu hänen haudatessaan lastaan.

Kahden naisen keskinäinen vuorovaikutus toimii hyvin ja näyttämöllä nähdäänkin tasavahva pari, missä kumpikaan ei nouse toisen yläpuolelle. Molemmat laulajat, niin Emilia Vesalainen-Pellas kuin Anne Korpelainenkin, saavat vuorollaan omat tähtihetkensä, jolloin he ovat yksin lavalla. Esityksessä on myös paljon duettoja, joissa molempien äänet toimivat ja sopivat hyvin yhteen. Lokakuisena lauantai-iltana paikalle oli löytänyt noin neljäkymmentä henkeä. Kaiken kaikkiaan musikaaliooppera oli raikas esitys, minkä olisi suonut näkevän useampikin.

Aikoinaan kun Jarkko Ahola esiintyi Teräsbetoni- yhtyeensä kanssa Euroviisuissa, tunsin lähinnä kiusallista myötähäpeää. Silloin pidin sankariheviä vain naurettavana ilmiönä ja nuorten miesten kukkoiluna, ja Aholaa varsinaisena rokkikukkona. No sittemmin ovat ajatukseni muuttuneet, ja niin on muuttunut Aholakin. Hän on laajentanut omaa repertuaariaan ja uskaltautunut em. genren ulkopuolelle. Kuten yleensä aina, rohkeus palkitaan myöhemmin. Onkin ollut mielenkiintoista seurata Aholan kehittymistä laulajana ja esiintyjänä. En ole aikaisemmin nähnyt miestä livenä, joten Kajaanin Kaukametsän salissa näkemäni ja kuulemani My Way-konsertti oli minulle ensimmäinen kerta.

Ennen kuin bändi aloittaa ja tähti saapuu lavalle, kuuluu kaiuttimista aluksi vakavalta vaikuttava tiedotus, missä kerrotaan että valokuvaaminen ja konsertin videoiminen ovat ankarasti kielletty. Pian selviää että tämä olikin vain vitsi, sillä tässä konsertissa saa ottaa vapaasti kuvia, kunhan se ei häiritse muita. Tämä alkutiedotus enteileekin koko konsertin läpi jatkunutta hyväntuulista virettä, mikä paistaa varsinkin Aholasta läpi koko keikan. Pitkätukkaisen heavymiehenkään ei siis tarvitse ottaa itseään liian vakavasti.

Konsertti sisälsi viisi erilaista osiota, joista ensimmäisen aikana kuultiin Elviksen ja Roy Orbisonin musiikkia. Ahola aloittaa Pretty Woman- kappaleella, joka on kaikkien tuntema, sekä sopivan letkeä ja reipas tempaisemaan heti yleisön mukaansa. Pari seuraavaa biisiä ei sen sijaan tehnyt itseeni sen kummempaa vaikutusta, ja niissä olikin vähän yliyrittämisen makua. I can’t stop loving you- sen sijaan oli hieno sovitus, varsinkin biisin alku missä Ahola lauloi pelkän kitaran säestyksellä. Sitä seurasi pari rajumpaa biisiä, ja sen jälkeen taas herkkä All by myself. Vaikka Ahola kertoikin löytäneensä oman herkän ja tunteellisen puolensa, tämä puoli jää silti konsertissa ohueksi. Olisin toivonut että hän olisi uskaltanut mennä siinä vielä pitemmälle. Ahola laulaa paljon korkealta ja kovaa, niin kuin hevimiehen imagoon kuuluukin, mutta itse nautin erityisesti hänen äänensä alarekisteristä, jossa on hienoja lämpimiä sävyjä, joita olisin halunnut kuulla enemmän.

Aholan spiikit olivat lyhyitä ja sopivan rentoja, mukavaa huumoria unohtamatta. Hän pysyi asialinjalla eikä yrittänyt vääntää mitään typeriä vitsejä vaan tässä konsertissa musiikki, mies ja ääni olivat pääosassa. Ahola leikittelikin omalla äänellään ja ilmiselvästi nautti siitä. Hän on löytänyt äänestään uusia sävyjä ja ulottuvuuksia, mikä kuului myös biisivalinnoissa. Ennen väliaikaa kuultiin vielä sikermä vauhdikkaampia kappaleita, mm. She is a little runaway ja Little Steven.

Puolen tunnin väliajan jälkeen seurasi Queen-osio, minkä aloitti I want it all- biisi. Seuraavaksi Ahola kertoi Radio Gagan- olevan bändille uusi biisi, mutta hyvin sekin sujui. Ahola & bändi esittivät vielä 90-luvulla radiossa paljon soitetun Queenin kappaleen Show must go on. Etukäteen olin odottanut eniten juuri Queenin biisejä, ja hienoinen pettymys olikin, ettei niitä kuultu enempää. Hyvin Ahola toki veti Queeninkin biisit, mutta legendaarisen Freddien Mercuryn tasolle ei kukaan toinen ole vielä yltänyt, eikä todennäköisesti kovin helposti ylläkkään.

Seuraavaksi kuullaan Aholan omaa tuotantoa, mikä on raskasta rokkia ja sitä kuuluisaa sankariheviä, sillä tämän miehen ” rinnassa hakkaa sydän metallin”. Tällä alueella Ahola on selvästi omilla juurillaan. Raskaan musiikkin välillä kuullaan pitkä, kaunis ja mystinen kosketinsoolo, mikä olikin ihanan virkistävä ja rauhoittava esitys. Kappaleesta tuli ihan mieleen ranskalaisen Michel Jarren musiikki, mitä kuuntelin 1990-luvulla. Biisin aikana Ahola kävi vaihtamassa jo toisen kerran vaatteita, ja astui viimeiseen settiin smokki päällään. Asu enteilikin loppuhuipennuksen hienoa ja mahtipontista sävyä. Ahola vetää vaativan klassisen laulun, Nessun Dorman koskettimien säyestyksellä ja omintakeisella tyylillään. Minuun esitys menee täydestä, mutta klassista musiikkia harrastaneen ja itsekin sitä laulaneen vierustoverin mielestä se ei ihan täyttä klassisen musiikin ihanteita. Keikan loppusuoralla kuullaan vielä herkempi Bridge over troubled water. Keikan päättää konsertin nimen mukaan klassikko My Way, joka on omaperäinen sovitus, ja biisi myös kasvoi hienosti loppuhuipennukseen asti. Kappaleen jälkeen yleisö nousee seisomaan ja antaa fanilleen raivoisat ablodit. Encorena kuultiin hieman yllättäen, ei suinkaan Queeniä, vaan Louis Armstrongin What a wonderful world.

Jarkko Ahola My Way- konsertti Kajaani, Kaukametsän sali

Antti Hakulinen, koskettimet

Jussi Kaakkolammi, kitara

Jari Laitinen, basso

Antti Mäkelä, rummut

Vaikka tarina on vanha, on Horecna onnistunut luomaan täysin uudenlaisen teoksen rikkomalla vanhan kaavan ja muuttamalla mm. musiikin ja kohtausten järjestystä. Vaikka kyseessä on klassinen baletti, ei teoksessa ole sitä kovinkaan paljon. 2. näytöksen alussa on kohtaus, missä Romeo ja Julia tanssivat dueton klassisen baletin tyyliin, muutoin teoksen tanssi on hyvinkin modernia ja liikekieli persoonallista. 

Natalia Horecna on tämän hetken kuumimpia tanssiteatterin nimiä Euroopassa. Hänen teoksensa ovat ilmaisuvoimaisia ja mielikuvituksellisia. Eräs produktiossa mukana ollut tanssija kuvaa hänen olevan kun lämmin tuulahdus tanssin kentällä. Horecnan ohjaustyyli on myös poikkeuksellinen sillä hän käyttää paljon aikaa keskusteluihin tanssijoiden kanssa saadakseen tanssijat löytämään itsestään syvempää tulkintaa. Ja selvästi nämä keskustelut ovat tuottaneet tulosta. Vaikka produktion aikataulu on nopea ja työskentely intensiivistä, Horocna onnistuu tavoitteessaan ja saa tanssijat uskaltautumaan menemään pitemmälle. Tärkeintä ei ole liikkeiden loputon hiominen ja täydellisyydentavoittelu, vaan syvemmän tulkinnan löytäminen.

Teoksessa kuullaan myös Sergei Prokofjevin kaunista musiikkia kapellimestari Pietro Rizzon johdolla. 17.9. esityksessä Romeon osan tanssi Ilja Bolotov ja Juliana nähtiin Linda Haakana. Kyseessä on Suomen kansallisoopperaan ja baletin sekä Slovakian Kansallisteatterin yhteistuotanto.