Anne Rautiaisen ohjaama värikylläinen ja musiikkipitoinen näytelmä Frida kertoo meksikolaisesta kuvataiteilija Frida Kahlosta, (1907-1954) joka tunnetaan paitsi taiteestaan myös suhteestaan toiseen merkittävään meksikolaiseen taiteilijaan Diego Riveraan. Myös Fridan traaginen, kivun, tuskan ja sairauksien täyttämä elämänsä on kiinnostanut yleisöä sukupolvesta toiseen. Suoranaiseen kulttimaineeseen Kahlo nousi vasta kuolemansa jälkeen, jolloin hänen värikkäistä ja surrealisista omakuvistaan tuli tunnettuja kautta maailman. Vaikka Kahloa pidetään surrealistina ja hänellä oli useita yhteisnäyttelyitä eurooppalaisten surrealistien kanssa, hän kuitenkin itse kiisti tämän luonnehdinnan. Frida piti itseään realistina, sillä omasta mielestään hän maalasi vain omaa todellisuuttaan.

Kahlon elämä sai traagiseen käänteen hänen joutuessaan 18-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, missä hän loukkaantui vakavasti. Metallinen kaide lävisti hänen lantionsa aiheuttaen useita murtumia ja jättäen pysyvät vammat häneen kehoonsa. Kahlo oli viikkoja sairaalassa ja hänelle jouduttiin tekemään yli kolmekymmentä leikkausta. Maalaamisen Frida aloitti ollessaan vielä toipilaana sidottuna sänkyynsä. Valokuvaajaisä näki tyttärensä kärsimyksen ja toi tälle pensselit ja värit, ja käski hänen maalata itsensä ulos tuskasta. Näin Frida myös teki. Vaikka Frida oli oman raihnaisen kehonsa vanki, maalatessaan hän oli vapaa ruumiinsa rajoitteista. Kahlon omaan kokemukseen perustuvat työt ovatkin usein hätkähdyttävän voimakkaita kivun ja naisten ankaran elämän kuvauksia. Kahlon 143 maalauksesta 55 on omakuvia, jotka sisältävät henkilökohtaista symboliikkaa ja havainnollista ruumiin kuvausta. Kahloon vaikutti myös Meksikon alkuperäiskulttuuri, mikä näkyy kirkkaina väreinä sekä realismin ja symbolismin sekoituksena. 1930-luvun alussa Kahlo aloitti omaelämäkerrallisten teosten sarjan, tavoitteenaan tehdä maalaus jokaisesta elinvuodestaan.

Kahlon maalaukset herättivät myös tuon ajan kuuluisimman meksikolaisen taiteilijan Diego Riveran kiinnostuksen. Riveran ja Fridan välille kehittyi nopeasti suhde ja heistä tuli rakastavaisia. Frida sanoikin että hänellä oli elämässään kaksi onnettomuutta, raitiovaunuonnettomuus ja Diego, joista jälkimmäinen oli pahempi. Suhde oli varsinkin Fridan kannalta hyvin raastava Riveran toistuvan uskottomuuden vuoksi. Pari meni naisimisiin 1929, erosi kymmenen avioliittovuoden jälkeen mutta meni uudelleen naimisiin parin vuoden kuluttua, sillä he eivät voineet elää ilman toisiaan.

Rautiainen kertoo ohjaustyön olleen hänelle unelmien täyttymys, sillä hän on itsekin asunut nuorena Latinalaisessa Amerikassa ja Frida Kahlo on ollut hänelle esikuva siitä miten elämää pitäisi elää: rohkeasti ja iloisena, kyseenalaistaen ja rehellisenä itselleen. Myös minulle itselleni Kahlo on ollut jo pitkään taiteellinen esikuva Edith Piafin ohella, sillä niin Piaf kuin Frida vaalivat intohimoa siihen mitä he tekivät ja heillä oli mittaamaton kyky rakastaa.

Rautiaisen ohjaama Frida on yhtä värikäs ja vauhdikas kuin on ollut hänen esikuvansa elämä. Latinalainen ja meksikolainen kulttuuri kaikkine mausteineen ja väreineen tulvii nopeasti vaihtuvassa tempossa näyttämölle rönsyilevän runsaudensarven lailla. Fridan nimiroolissa loistava Virpi Rautsiala on niin uskottava ja saa Fridan elämään näyttämöllä että katsoja tyystin unohtaa hänen näyttelevän, vaan tuntuu todella siltä että Frida on herännyt uudestaan henkiin. Vaikuttavaa on myös seurata Fridan varjoa ja kuoleman läsnäoloa esittävän Sari Harjun työskentelyä. Myös tanssilla on näytelmässä oma tärkeä roolinsa. Ja mikä parasta tanssi ei jää vain keikistelyn asteelle vaan kertoo samaa tarinaa ja ilmaisee milloin kirurgien suorittamaa leikkausta, milloin surrealistista taidetta, milloin New Yorkin hektistä rytmiä. Ajoittain meno hiljenee, ja pysähtyy keskittyen yhteen kohtaukseen. Juuri nämä pysähtymiset ja hiljentymiset ovat äärimmäisen tärkeitä, ja tuovat näytelmään sen kaipaamaa syvyyttä ja koskettavuutta. Myös kaikki nykyteatterin tekniset keinot, videoinstallaatioineen ja valojen tuomine illuusioineen ovat taitavasti käytössä. Mutta voimakkain tehokeino on silti musiikki. Kitaran säestyksellä soiva Ritva Grönbergin tumma ja soiva ääni koskettaa sydäntä ja sielua jättämättä tuskin ketään kylmäksi.

Jos maalaaminen oli Kahlolle vapautumista kärsimyksestä, Frida oli itselleni varsin katarttinen kokemus. Kyyneleet tulivat silmiin ensimmäisen kerran jo viiden minuutin kuluttua alusta ja niitä riitti useaan otteeseen loppuun saakka. Suosittelen näytelmää kaikille kipupotilaille ja muille joita kärsimys kiinnostaa ja jotka itse haluavat vapautua kärsimyksestään. Taiteen terapeuttinen merkitys onkin valtavan suuri ja täynnä mahdollisuuksia, joita toivoisi käytettävän paljon enemmän.

Fridan sanoin: ” Jalat, mihin minä niitä tarvitsen, kun minulla on siivet, joilla lentää!”

Frida Kuopion kaupunginteatterissa 7.5.2016, kantaesitys 6.4.2016

Käsikirjoitus ja ohjaus Anne Rautiainen                                                                                                             Lavastus ja puvustus Marie Antikainen                                                                                                                 Koreografia Liisa Ruuskanen                                                                                                                                    Valosuunnittelu Juha Westman                                                                                                                                Äänisuunnittelu Antti Puumalainen                                                                                                                 Videoprojisoinnit Jarmo Jääskeläinen.                                                                                                                         

Frida Virpi Rautsiala.                                                                                                                                                  Laulu Ritva Grönberg, kitarassa Antti Puumalainen.