perjantai, 11. marraskuu 2016

Amedeo Modigliani

Amedeo Modigliani (1884-1920)

Italialaisen Amedeo Modiglianin kuuluisuus on perustunut boheemin taiteilijaelämän romantisointiin ehkä enemmän kuin kenenkään muun taiteilijan. Taiteilijan runsas tuotanto kertoo kuitenkin myös muusta. Kiehtovat henkilökuvaukset, muotokuvat, mystiset veistokset ja sensuellit alastonmaalaukset tuovat esiin kunnianhimoisen, kansainvälisen ja sivistyneen taiteilijan. Modiglianin kiihkeä ja traaginen elämä päättyi jo 35-vuotiaana, juuri menestyksen kynnyksellä. Niin elinaikanaan kuin nykyisinkin Modigliani tunnetaan parhaiten eleganttien naisten ja sensuellien alastonkuvien maalarina. Modiglianin muotokuville on tyypillistä vahva viivankäyttö ja murretut värit. Muotokuvissa taiteilijaa kiinnosti ensisijaisesti mallin persoonallisuus, ei niinkään hänen ulkoiset piirteensä.

Modiglianin elämää varjostivat jatkuva sairastelu ja tietoisuus kuoleman läheisyydestä. Hän piti elinaikanaan vain yhden, kohun saatteleman yksityisnäyttelyn. Kuollessaan hän oli lähes pennitön, alkoholin ja huumeiden heikentämä mies. Pian hänen kuolemansa jälkeen Modiglianin taiteen ainutlaatuisuus ymmärrettiin ja hänen maineensa kasvoi vuosikymmenten kuluessa. Nykyään taiteilijan teokset rikkovat kansainvälisten huutokauppojen ennätyksiä. Modigliani eli ja työskenteli Pariisissa keskellä 1900-luvun alun kuohuvaa taide-elämää. Hänen laajaan tuttavapiiriinsä kuului taidemaalareita, kuvanveistäjiä, kirjailijoita, runoilijoita ja säveltäjiä. Erityisesti Modigliani oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta, hänen kerrotaankin kantaneen aina kirjaa taskussaan.

Amedeo Modigliani aloitti taideopinnot kotikaupungissaan Livornossa 1898. Hän sai paljon vaikutteita matkoiltaan Roomaan ja Firenzeen. Hän vietti kolme vuotta myös Venetsiassa, missä hän opiskeli elävän mallin piirtämistä. 1906 hän muutti Pariisiin ja tutustui siellä mm. Pablo Picassoon, jonka sinisen kauden teoksia on verrattu Modiglianin varhaisiin teoksiin. Tuohon aikaan Modigliani kiinnostui myös Paul Cezannen ja Paul Gauguinin taiteesta. Omaa ilmaisutapaansa etsiessään Modigliani työskenteli intensiivisesti niin piirustusten, maalausten kuin veistosten parissa. Hän saattoi työstää jopa satoja luonnoksia päivässä, mutta tuhosi niistä suurimman osan. Modigliani maalasi usein muotokuvia myös ystävistään ja antoi luonnoksia myös ystävilleen, jotka puolestaan piirsivät hänestä muotokuvia. Säilyneet piirustukset ja muotokuvat kertovat 1900-luvun alun Pariisin taiteilijayhteisöstä.

Taiteilijan maalaukset tuovat esiin Pariisin Montparnassen tuon ajan boheemielämän monimuotoisuuden. Modiglianin muotokuvien kautta avautuu näkymä Pariisin taiteilijaelämään ja kukoistavaan alakulttuuriin. Taiteilija kuvasi mielellään boheemeja ja androgyynejä, ja näki heidät mielenkiintoisina ja persoonallisina yksilöinä. Modiglianin ihmiskäsityksen mukaan taiteilijat olivat erikoisyksilöitä, joita yhteiskunnan keskiluokkaiset normit eivät kahlinneet. Taidemaailman keskeisiä paikkoja olivat kahvilat, joista monet ovat edelleenkin kuuluisia.

Tuohon aikaan Pariisin Montparnassesta muotoutui kansainvälisen taidemaailman keskipiste. Modernismin historia luotiinkin juuri noilla kulmilla. Avantgarde-taiteilijoiden käyttämä kulmikas, geometriaan perustuva kubismi tuli esiin niin veistoksissa kuin maalauksissa. Ystävystyttyään kuvanveistäjä Constantin Brancusin kanssa, Modgliani alkoi nähdä itsensä enemmän kuvanveistäjänä. Hän käytti veistosten materiaalina Pariisin metron työmailta löytämäänsä huokoista kalkkikiveä. Modiglianin veistosten juhlavien hahmojen ja pitkänomaisten kasvonmuotojen taustalla olivat eksoottiset kulttuurit ja esihistoriallisen ajan taide. Kuvanveiston kautta Modiglianin ilmaisu vaputui ja sen avulla hän löysi oman tunnistettavan muotokielensä. Elegantit, pitkänomaiset kasvot ja mantelinmuotoiset silmät toistuivat Modiglianin tuotannossa, niin veistoksissa kuin myöhemmin myös maalauksissa. Maalaustaiteen pariin Modigliani palasi ensimmäisen maailmansodan alkaessa 1914-1915.

Sairaalloiselle taiteilijalle oleskelu Pariisissa alkoi sodan, pommitusten ja espanjantaudin leviämisen takia olla liian vaarallista. Niinpä 1918 Modigliani matkusti monen taiteilija-aikalaisensa tavoin Nizzaan, Ranskan Rivieralle yhdessä rakastettunsa kanssa. Aurinkoisessa Nizzassa Modiglianin väripaletti vaaleni ja entisten murrettujen sävyjen tilalle tuli heleitä punaisia, keltaisia ja vihertäviä sävyjä. Tuo Rivieralla vietetty aika osoittautui taiteellisesti hyvin tuottoisaksi ja oli muutenkin hyvin onnellinen jakso Modiglianin elämässä. Marraskuussa 1918 taiteilijalle syntyi myös esikoistytär, ja taiteilija maalasi tuohon aikaan myös lapsimuotokuvia. Yli vuoden oleskelun jälkeen taiteilija palasi perheensä kanssa Pariisiin, missä hän osallistui Salon d’Automnen näyttelyyn, mutta samaan aikaan hänen terveytensä heikkeni dramaattisesti. Hänet vietiin sairaalaan, jossa hän kuoli 24.1.1920.

Amedeo Modigliani näyttely Ateneumissa 28.10.2016-5.2.2017. Ennen Helsinkiä näyttely on ollut esillä Lillessä ja Budapestissa. Kokonaisuus on toistaiseksi laajin Pohjoismaissa esillä ollut Modigliani-näyttely. Näyttelyn pääkuraattori on Lillen Taidemuseon johtajana toiminut Sophie Levy. Ateneumin näyttelystä vastaavat intendentit Anna-Maria von Bondorff ja Timo Huusko.

perjantai, 11. marraskuu 2016

Yayoi Kusama & In Infinity

Yayoi Kusaman laaja In Infinity- näyttely Helsingin kaupungin taidemuseossa, HAM:ssa on herättänyt paljon huomiota, mikä ei ole ihmekään. Paitsi että näyttelyyn valitut teokset ovat mielenkiintoisia, myös taiteilijan erikoinen persoona kiinnostaa yleisöä ja tiedotusvälineitä. Japanissa 1929 syntynyt Kusama on ainutlaatuinen taiteilijapersoona, joka on yli kuudenkymmenen vuoden ajan tuonut nykytaiteeseen jatkuvasti jotain uutta. Kusama on ollut ensimmäisiä taiteilijoita, jotka ovat tietoisesti rakentaneet omaa taiteilijakuvaansa, ja taiteilijan persoona onkin ollut olennainen osa hänen taidettaan. HAM:n näyttely on Suomen ensimmäinen suuri retrospektiivinen katsaus Kusaman taiteeseen.

Yayoi Kusaman taiteellinen ura alkoi 1940-luvulla Japanissa. Hän on pääosin itseoppinut ja sai vain vähän muodollista taidekoulutusta. Perheensä vastustuksesta huolimatta Kusama lähti Kiotoon opiskelemaan perinteistä nihonga-tyyliä. Pian hän kuitenkin koki perinteisen tyylin rajoittavan liikaa hänen työskentelyään, minkä takia hän alkoi kokeilla uusia menetelmiä. 1950- luvun kuluessa hän piirsi ja maalasi orgaanista maailmaa mutta siirtyi vähitellen kohti abstraktia ilmaisua. Jo nuorena hän toisti pilkkuja ja erilaisia kuvioita, mistä tulikin hänen taiteensa tunnusomainen piirre. 1950-luvun lopulta lähtien hän alkoi maalata pieniä lenkkejä, jotka muodostavat valtavia verkostoja. Äärettömyys, toisto ja halu sulautua maailmaan ovatkin olleet Kusaman taiteen keskeisiä teemoja läpi koko hänen pitkän uransa.

Yhteys luontoon on ollut Yoyoi Kusamalle tärkeää lapsuudesta lähtien. Hänen perheellään oli siemenviljelytila, ja klassiset kasvitutkielmat olivatkin luonteva ensimmäinen askel taiteilijan uralle. Luonnon muodot kiinnostivat Kusamaa jo varhain. Hän maalasi ja piirsi kurpitsoja jo 1940 luvun lopulta ja palasi aiheen pariin vielä toistamiseen 1980-luvulla. Kusaman ensikohtaaminen kurpitsan kanssa oli merkityksellinen: ” Se alkoi heti puhua minulle eloisasti. Se oli kasteesta märkä, sanomattoman houkutteleva ja aristeli kosketusta… Viehättävä ja hurmaava muoto lumosi minut. Eniten minua viehätti kurpitsoiden aulis vaatimattomuus.” Nykyään kurpitsa on Kusaman tunnetuin aihe, jota hän toistaa eri tekniikoin.

Japanissa syntynyt taiteilija muutti Yhdysvaltoihin 1950- luvun lopulla, 1957. New York oli avantgard-taiteen ja uusien taidekokeilujen keskus, joka ruokki myös Kusaman taiteellisia kokeiluja. Äärettömyysverkko-maalaukset saivatkin innostuneen vastaanoton sen ajan New Yorkin taidemaailmassa, jossa Kusamasta tulikin yksi taiteen uudistajista Teokset erottuivat edukseen hienovaraisella ilmaisutyylillään ajan abstraktien ekspressionistien voimakaseleisistä töistä.. Hän kehitti aivan omintakeisen visuaalisen kielen, joka ei taipunut mihinkään valmiiseen muottiin.

1960-luvulla Kusama laajensi taiteellista tuotantoaan monelle eri alalle. Hän ohjasi elokuvia, suunnitteli vaatteita ja toteutti performansseja. Taiteilija herätti kohua tapahtumillaan, joissa alastomat, täplikkääksi maalatut mallit juhlistivat rauhanaatetta ja seksuaalista vapautumista. Kusamaan vaikutti tuohon aikaan Vietnamin sodan vastainen liike, hippikulttuuri ja Yhdysvaltojen kansanoikeusliike. Kusama suunnitteli myös vaatteita, jotka olivat tärkeä osa taiteilijan aktivismia. Ne julistivat sukupuolten tasa-arvoa ja luonnollista suhdetta ruumiiseen.  

Sisäinen todellisuus, hallusinaatiot, pelot ja pakkomielteet ovat olleet alusta lähtien Kusaman taiteen lähtökohtia. Lapsuudestaan lähtien taiteilija on kärsinyt voimakkaista hallusinaatioista, joita hän käsittelee piirtämällä. Keskeistä Kusaman työskentelyssä on meditatiivinen maalausprosessi, ja saman kuvion toistaminen loputtomasti. Verkostojen maalaaminen oli fyysinen ja henkinen, pakkomielteen kaltainen kokemus, joka vei taiteilijan mennessään. Taiteilija joutui oudon hurmoksen valtaan ja saattoi maalata jopa 50 tuntia yhteen menoon. Hän ei käyttänyt koskaan apulaisia vaan teki kaiken itse. 1973 Kusama palasi lopullisesti Japaniin. Toistuvien paniikkikohtausten ja hallusinaatioiden takia hän päätti 1977 muuttaa pysyvästi psykiatriseen sairaalaan, missä hän jatkoi taiteen tekemistä. Taiteen tekeminen onkin Kusamalle keino käsitellä ahdistavia näkyjä, jotka ovat vainonneet häntä jo lapsuudesta lähtien.

Nykyään 87-vuotias taiteilija maalaa yhä joka päivä. Hän on työstänyt Ikuinen sieluni-maalaussarjaa vuodesta 2009 lähtien. Alun perin hän päätti tehdä sata maalausta, mutta sai ne valmiiksi jo puolessatoista vuodessa. Sen jälkeen tavoite on kasvanut tuhanteen. Kusama maalaa teokset vaakatasossa olevalle kankaalle, edeten reunoilta keskelle. Hän ei koskaan korjaa mitään eikä maalaa päälle.

Itse pidin ja vaikutuin eniten peiliteoksista. Mm. teos missä saattoi kurkistaa sisään peililaatikkoon oli todella kiehtova, ja sillä olikin miltei hypnoottinen vaikutus. Oma kuva ja pienet peilit kertautuivat loputtomasti, ja imivät sisäänsä tuohon äärettöminä toistuviin kuviin. Tuon kokemuksen kautta saattoi saada pienen aavistuksen taiteilijan pakkomielteestä ja intohimoisesta maalaamisesta.

torstai, 27. lokakuu 2016

Helene Schjerfbeck

Helene Schjerfbeck (1862-1946)

Helene Schjerfbeck lukeutui jo elinaikanaan maamme eturivin kuvataiteilijoihin, joka ehti pitkän ja tuotteliaan uransa aikana saavuttaa kansainvälisen aseman yhtenä koko länsimaisen taiteen merkittävänä modernistina. Turun Taidemuseossa parhaillaan esillä oleva näyttely esittelee rakastetun taiteilijan teoksia lähes seitsemänkymmenen vuoden ajalta osoittaen samalla, miten realismiin sidoksissa ollut nuoruusvuosien muotokieli muuttui vähitellen elämän myötä yhä pelkistyneemmäksi ilmaisuksi. Pelkistettyä maalaustapaa ei vielä 1880-luvulla ymmärretty, ja Schjerfbeck luopuikin siitä joksikin aikaa, vaikka tunsikin sen jo nuorena omakseen. Myöhemmin hän kuitenkin palasi omille juurilleen kohti yhä henkistyneempää ilmaisua. Alun hillityn realismin kautta taiteilija siirtyi kohti naturalismia, ja hienoista ekspressionismia sekä impressionismia. Taiteilijan värien käyttö oli hyvin omaperäistä, herkkää ja jopa hapuilevaa. Schjerfbeckin usein käyttämä tehokeino oli muuten hillityn värimaailman keskellä oleva värikäs läiskä, joka korostaa voimakkaasti haluttua kohtaa teoksessa, ja luo teoksiin mielenkiintoista kontrastia.

Aluksi, 1800-luvun lopulla, taiteilijan työt saivat vain vähän ymmärrystä yleisöltä, mutta 1913 aikansa merkittävä taidekauppias Göstä Stenman näki niiden arvon. Hän palkkasi Schjerfbeckin kuukausipalkkaiseksi taiteilijaksi, mikä auttoi taiteilijaa etenemään urallaan. Toinen merkittävä ymmärtäjä oli taidekriitikko, kirjailija ja taidemaalari Einar Reuter, josta tuli Schjerfbeckin läheinen ystävä ja tukija taiteilijan elämän loppuvaiheisiin saakka. He maalasivat yhdessä ja tutkivat ulkomaisia taidelehtiä ja alan kirjallisuutta saaden vaikutteita myös toisiltaan.

Turun Taidemuseo on saanut lainaan liki 90 teosta Ateneumista, sekä muista merkittävistä julkisista ja yksityisistä kokoelmista Suomesta ja Ruotsista. Näyttelyn keskiössä ovat henkilö-ja muotokuvat, sillä ihmiskuvaus oli herkän taiteilijan kuningaslaji. Schjerfbeck halusikin tavoittaa teoksiinsa mallin luonteen, ja jotain olennaista ihmisestä. Jostain syystä hänen oli kuitenkin vaikea saada malleja. Teosvalikoima esittelee vaikuttavien ja syvääluotaavien omakuvien sarjan, sekä omaperäiset, omakuvien lailla ajan vääjäämätöntä kulkua tulkitsevat asetelmat. Esillä on toistakymmentä omakuvaa vuosilta 1878-1945, jotka vavisuttavat katsojaa siitä huolimatta, että olenkin nähnyt ne jo muutaman kerran. Näyttelyssä on esillä myös taiteilijan varhaisina vuosinaan tekemiä historia-aiheisia kuvia, joiden kuvaajana Schjerfbeck oli poikkeus Suomen oloissa, sillä arvostettua lajia oli totuttu pitämään siihen asti nimenomaan miesten lajina. Esillä on uran alkupuolelta myös kuuluisa ja aina yhtä koskettava Toipilas (1888) sekä herkkä Tanssiaiskengät (1882).

 

torstai, 27. lokakuu 2016

NoitaNaisia

NoitaNaisia Musikaaliooppera

Turun Oopperakammari ry. järjesti Kamarioopperafestivaali lokakuussa 2016 jo viidennen kerran. Festivaalin räväyttin teos oli Noitanaisia-musikaaliooppera, joka nähtiin ja kuultiin Turun Työväenopiston juhlasalissa 22.10. Teos kytkee kahden nykynaisen, Annan ja Gretan tarinat, myyttiin noitanaisista, joilla on yhdeksän elämää. Danny Ashkenasin ja Peter Lundin alkuperäinen teos ”Hexen” on esitetty ensimmäisen kerran Berliinissä 1991. Käsikirjoitus onkin oivaltavan hauska. Nyt oopperan on suomentanut ja ohjannut Anu Hälvä, joka on onnistunut suomennoksessaan ihailtavan hyvin. Dialogi on nasevaa ja hauskaa, tyyli muuten räväkkää. Myös laulujen käännökset toimivat hyvin yhteen musiikin kanssa. Annaa oopperassa esittää sopraano Emilia Vesalainen-Pellas ja Gretaa altto Anne Korpelainen. Pianistina ja musiikin johtajana toimi Esa Ylönen, kitarassa oli Wiljami Salminen, saksofonia ja klarinettia soitti Ilmari Hauer. Näyttämön lavastuksen on tehnyt Camilla Nenonen, ja lavastuksen elementit muuntautuivat esityksen aikana eri tarkoituksiin.

Ooppera käsittelee naisen rooleja ja seksuaalisuutta eri näkökulmista. Esityksessä tutkitaan naisen seksuaalisuutta raikkaasti ja rohkeasti, noitanainen tietää mitä ja miten haluaa toteuttaa seksuaalisuuttaan. Miehet ovat tässä esityksessä sivuroolissa, nainen itse oman elämänsä päähenkilö. Nainen ei ole mikään objekti, miesten halujen kohde, vaan subjekti, itse tekijä ja kokija. Vertauskuvia otetaan eläinmaailmasta, mm. rukoilijasirkan ja mustan lesken parittelutavoista. Esitys huutii railakkaasti myös äidin roolia murtaen sovinnaisia käsityksiä äidin uhrautuvasta rakkaudesta nostaen esiin mm. naisen tunteman vihan ja murhanhimon. Koko esityksen herkin ja koskettavin kohta onkin lapsensurmaan päätyneen naisen surulaulu hänen haudatessaan lastaan.

Kahden naisen keskinäinen vuorovaikutus toimii hyvin ja näyttämöllä nähdäänkin tasavahva pari, missä kumpikaan ei nouse toisen yläpuolelle. Molemmat laulajat, niin Emilia Vesalainen-Pellas kuin Anne Korpelainenkin, saavat vuorollaan omat tähtihetkensä, jolloin he ovat yksin lavalla. Esityksessä on myös paljon duettoja, joissa molempien äänet toimivat ja sopivat hyvin yhteen. Lokakuisena lauantai-iltana paikalle oli löytänyt noin neljäkymmentä henkeä. Kaiken kaikkiaan musikaaliooppera oli raikas esitys, minkä olisi suonut näkevän useampikin.

torstai, 27. lokakuu 2016

Heavymiehen My Way

Jarkko Ahola & My Way

Aikoinaan kun Jarkko Ahola esiintyi Teräsbetoni- yhtyeensä kanssa Euroviisuissa, tunsin lähinnä kiusallista myötähäpeää. Silloin pidin sankariheviä vain naurettavana ilmiönä ja nuorten miesten kukkoiluna, ja Aholaa varsinaisena rokkikukkona. No sittemmin ovat ajatukseni muuttuneet, ja niin on muuttunut Aholakin. Hän on laajentanut omaa repertuaariaan ja uskaltautunut em. genren ulkopuolelle. Kuten yleensä aina, rohkeus palkitaan myöhemmin. Onkin ollut mielenkiintoista seurata Aholan kehittymistä laulajana ja esiintyjänä. En ole aikaisemmin nähnyt miestä livenä, joten Kajaanin Kaukametsän salissa näkemäni ja kuulemani My Way-konsertti oli minulle ensimmäinen kerta.

Ennen kuin bändi aloittaa ja tähti saapuu lavalle, kuuluu kaiuttimista aluksi vakavalta vaikuttava tiedotus, missä kerrotaan että valokuvaaminen ja konsertin videoiminen ovat ankarasti kielletty. Pian selviää että tämä olikin vain vitsi, sillä tässä konsertissa saa ottaa vapaasti kuvia, kunhan se ei häiritse muita. Tämä alkutiedotus enteileekin koko konsertin läpi jatkunutta hyväntuulista virettä, mikä paistaa varsinkin Aholasta läpi koko keikan. Pitkätukkaisen heavymiehenkään ei siis tarvitse ottaa itseään liian vakavasti.

Konsertti sisälsi viisi erilaista osiota, joista ensimmäisen aikana kuultiin Elviksen ja Roy Orbisonin musiikkia. Ahola aloittaa Pretty Woman- kappaleella, joka on kaikkien tuntema, sekä sopivan letkeä ja reipas tempaisemaan heti yleisön mukaansa. Pari seuraavaa biisiä ei sen sijaan tehnyt itseeni sen kummempaa vaikutusta, ja niissä olikin vähän yliyrittämisen makua. I can’t stop loving you- sen sijaan oli hieno sovitus, varsinkin biisin alku missä Ahola lauloi pelkän kitaran säestyksellä. Sitä seurasi pari rajumpaa biisiä, ja sen jälkeen taas herkkä All by myself. Vaikka Ahola kertoikin löytäneensä oman herkän ja tunteellisen puolensa, tämä puoli jää silti konsertissa ohueksi. Olisin toivonut että hän olisi uskaltanut mennä siinä vielä pitemmälle. Ahola laulaa paljon korkealta ja kovaa, niin kuin hevimiehen imagoon kuuluukin, mutta itse nautin erityisesti hänen äänensä alarekisteristä, jossa on hienoja lämpimiä sävyjä, joita olisin halunnut kuulla enemmän.

Aholan spiikit olivat lyhyitä ja sopivan rentoja, mukavaa huumoria unohtamatta. Hän pysyi asialinjalla eikä yrittänyt vääntää mitään typeriä vitsejä vaan tässä konsertissa musiikki, mies ja ääni olivat pääosassa. Ahola leikittelikin omalla äänellään ja ilmiselvästi nautti siitä. Hän on löytänyt äänestään uusia sävyjä ja ulottuvuuksia, mikä kuului myös biisivalinnoissa. Ennen väliaikaa kuultiin vielä sikermä vauhdikkaampia kappaleita, mm. She is a little runaway ja Little Steven.

Puolen tunnin väliajan jälkeen seurasi Queen-osio, minkä aloitti I want it all- biisi. Seuraavaksi Ahola kertoi Radio Gagan- olevan bändille uusi biisi, mutta hyvin sekin sujui. Ahola & bändi esittivät vielä 90-luvulla radiossa paljon soitetun Queenin kappaleen Show must go on. Etukäteen olin odottanut eniten juuri Queenin biisejä, ja hienoinen pettymys olikin, ettei niitä kuultu enempää. Hyvin Ahola toki veti Queeninkin biisit, mutta legendaarisen Freddien Mercuryn tasolle ei kukaan toinen ole vielä yltänyt, eikä todennäköisesti kovin helposti ylläkkään.

Seuraavaksi kuullaan Aholan omaa tuotantoa, mikä on raskasta rokkia ja sitä kuuluisaa sankariheviä, sillä tämän miehen ” rinnassa hakkaa sydän metallin”. Tällä alueella Ahola on selvästi omilla juurillaan. Raskaan musiikkin välillä kuullaan pitkä, kaunis ja mystinen kosketinsoolo, mikä olikin ihanan virkistävä ja rauhoittava esitys. Kappaleesta tuli ihan mieleen ranskalaisen Michel Jarren musiikki, mitä kuuntelin 1990-luvulla. Biisin aikana Ahola kävi vaihtamassa jo toisen kerran vaatteita, ja astui viimeiseen settiin smokki päällään. Asu enteilikin loppuhuipennuksen hienoa ja mahtipontista sävyä. Ahola vetää vaativan klassisen laulun, Nessun Dorman koskettimien säyestyksellä ja omintakeisella tyylillään. Minuun esitys menee täydestä, mutta klassista musiikkia harrastaneen ja itsekin sitä laulaneen vierustoverin mielestä se ei ihan täyttä klassisen musiikin ihanteita. Keikan loppusuoralla kuullaan vielä herkempi Bridge over troubled water. Keikan päättää konsertin nimen mukaan klassikko My Way, joka on omaperäinen sovitus, ja biisi myös kasvoi hienosti loppuhuipennukseen asti. Kappaleen jälkeen yleisö nousee seisomaan ja antaa fanilleen raivoisat ablodit. Encorena kuultiin hieman yllättäen, ei suinkaan Queeniä, vaan Louis Armstrongin What a wonderful world.

 

Jarkko Ahola My Way- konsertti Kajaani, Kaukametsän sali

Antti Hakulinen, koskettimet

Jussi Kaakkolammi, kitara

Jari Laitinen, basso

Antti Mäkelä, rummut